Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro“ (2011). Kulle Raig

Osasyynä oli turistien yhä kasvava määrä, jota oli aina vain vaikeampi valvoa, samoin suomalaisten levittämä, neuvostoihmiselle vaaraksi koettu ”länsimainen hapatus”, jota tulvi myös Suomen TV:stä.

      Juuri televisio oli vallanpitäjien silmissä vihollinen numero yksi, vaikka mikään ei estänyt heitä itseään kotinsa sohvalta tuijottamasta vihollistaan. Olen ihan varma, että myös he hankkivat tai heille hankittiin laittomasti monistettuja Suomen TV:n ohjelmia, ja kun Peyton Place oli katsottu, saattoi lännestä uhkaavan tartunnan päättäväinen torjunta taas alkaa – muun muassa supistamalla kaikenlaista kanssakäymistä. Toisin sanoen ja nykykielellä – mopo uhkasi karata viranomaisten käsistä. Ruvettiin vannomaan todellisen internationalismin ja kaikkien neuvostokansojen yhtenäisyyden nimeen.

      Venäläistämisaallot olivat pyyhkäisseet Viron yli monta kertaa aikaisemminkin, mutta 1970-luvun alusta lähtien kuristusote tiukkeni entisestään. Seppo Heikinheimo ja turkulainen juristi Juhan Kristjan Talve olivat kirjoitelleet Helsingin Sanomien palstoilla Moskovan masinoimasta Viron venäläistämisestä, mutta heillä ei ollut asiasta ehdottomasti pitävää näyttöä eli niin sanotusti mustaa valkoisella. Pian sellainen saatiin. Neuvostohallitus oli antanut syksyllä 1978 asetuksen toimenpiteistä venäjän kielen opiskelun ja opettamisen jatkuvaksi tehostamiseksi.

      Näitä tovereita tuli tulkatuksi. Suomen kommunistien johtajat tapaavat virolaisia aatetovereitaan Tallinnassa heinäkuussa 1969. Vasemmalta Johannes Käbin, Aarne Saarinen, Taisto Sinisalo ja puoluesihteeri Erkki Kivimäki.

      Oli laadittu koko imperiumin kattava suuri salainen suunnitelma venäjän eli ”kansojen ystävyyden kielen” käytön lisäämisestä kaikissa neuvostotasavalloissa kaikilla elämän alueilla lastentarhoista vanhainkoteihin, vauvasta vaariin. Viron kommunistijohto puolestaan julkaisi joulun alla oman kapulakielisen määräyksensä Moskovasta tulleen ”vaatimuksen edellyttämien tehtävien täyttämisen turvaamiseksi”. Projektia vauhdittamaan määrättiin viroa taitamaton Karl Vaino, josta tehtiin ensimmäinen sihteeri sen jälkeen, kun liian virolaiseksi mielletty Johannes Käbin oli saanut lähtöpassit.

      Määräys oli täysin salainen, sitä tuli säilyttää kassakaapissa, siitä ei saanut tehdä kopioita tai lainauksia, samoin oli kielletty siihen viittaaminen. Vaikea sanoa, minkä varaan vallanpitäjät olivat laskeneet, mutta he epäonnistuivat pahasti touhuissaan. Pian alkoi tihkua tietoa ukaasin olemassaolosta. Mati Graf ja Heikki Roiko-Jokela kertovat kirjassaan Vaarallinen Suomi, ettei mennyt kovinkaan kauan, kun Suomen TV uutisoi visusti salassa pidetystä venäläistämispäätöksestä, minkä jälkeen Viron kommunistijohtajat alkoivat raivoissaan etsiä vuotajaa omista riveistään.

      Miten asiakirja sitten kulkeutui länteen? Lyhyt vastaus on, että suomalaisten turistien avulla Helsingin ja Tallinnan välillä liikennöivässä laivassa. Yksityiskohtaisemman selostuksen saamme salakuljetuksen järjestäneeltä Rein Ruutsoolta, joka siihen aikaan toimi Viron tiedeakatemiassa tutkijana. Hän piti tärkeänä, että Juhan Kristjan Talve saisi asiakirjan Helsinkiin, maksoi mitä maksoi. Kerrankin Talvella olisi kouraantuntuvia todisteita kirjoitustensa tueksi!

      ”Meidän piti löytää henkilö, jolla oli pääsy salaisten puoluedokumenttien äärelle ja joka olisi valmis yhteistyöhön ankarankin rangaistuksen uhalla. Pohdimme asiaa Sirje Kiinin kanssa ja päädyimme säveltäjäliiton Raimo Kangroon. Liitossa oli hänen vuoronsa olla vastuussa puolueasioista, vaikka mies oli täysin epäpoliittinen henkilö. Raimo päästi meidät käsiksi mappiin, jossa tärkeitä pumaskoita säilytettiin. Itse hän ei ollut viitsinyt vilkaista, mitä mappi sisälsi. Ajat olivat muuttuneet, pahin pelko väistynyt, käskyjä ei kiirehditty noudattamaan. Löysimme kirjekuoren, josta oikea paperi tipahti ulos. Menee pitkäksi, jos alkaa selostaa koko prosessia. Lyhyesti – valokuvasimme materiaalin salaa ja jäimme odottamaan mahdollisuutta lähettää se Suomeen. Sellainen tilaisuus tuli, kun virallisella kutsulla saapui Viron luovien liittojen – niillä tarkoitettiin kirjailija-, säveltäjä-, taiteilija- ja elokuvantekijöiden liittoja – vieraaksi turkulainen teatteritieteilijä. Esitän hänelle myöhäisen anteeksipyynnön sen johdosta, että käytimme häntä hänen tietämättään kuriirina. Eteenpäin välitettäväksi tarkoitetun ”lahjamme” piilopaikaksi valitsimme taiteellisen nahkapakotetyön, pienen korulippaan, jollaisia vietiin siihen aikaan satoja ellei tuhansia tuliaisina Suomeen. Tungimme mikrofilmin lippaan puisen pohjan ja sitä verhoavan nahan väliin. Siinä se oli. Kesti jonkin aikaa ennen kun saimme palautetta. Venäläistämispäätös näki päivänvalon Tukholmassa ilmestyvässä Eesti Päevalehtissä, joka julkaisi materiaalin 15. marraskuuta 1980. Suomen TV:n lähetystä en muista.”

      Arkaluontoista materiaalia kuljettivat 1960- ja 1970- luvuilla molempiin suuntiin monet muutkin, tehden sen täysin tietoisesti ja vapaaehtoisesti. Eräs heistä oli Anu Marttila.

      ”Tutustuin Hilja Rüütliin kesäkuussa 1966 ja huomasin hyvin pian, että kyse on aivan poikkeuksellisesta ihmisestä. Ollessaan kärsimässä hänelle neuvostovastaisesta toiminnasta langetettua 10 vuoden tuomiota hän oli päättänyt, että virolaisten kohtalot on jollakin tavoin kirjattava muistiin. Hän alkoi päivätyönsä ohessa 1960-luvun lopulla kirjoittaa vankitoverinsa ja ystävänsä Helmut Tarandin avustuksella romaanisarjaa, jonka tapahtumat olivat suoraan hänen omasta elämästään. Kun 1970-luvulla sain tietää ystävieni kirjoitushankkeesta, en epäröinyt hetkeäkään, kun he kysyivät, olisinko valmis riskeeraamaan ja salakuljettamaan käsikirjoitukset Suomeen. Pysyköön salaisuutena, miten se tapahtui. Työ kesti vuosia. Aina kun yhden kirjan käsikirjoitus oli Helsingissä koossa, se lähti postitse Lundiin virolaiselle kirjailijalle Bernard Kangrolle, joka johti vuosina 1950–1994 toiminutta Eesti Kirjanike Kooperatiiv -kustantamoa.”

      Romanisarjan kolmesta ensimmäisestä osasta muodostettu Pirulla ei ole varjoa on nyt julkaistu Eesti Päevalehtin 50-osaisessa kirjasarjassa Virolaisia tarinoita.

      Anu Marttilalle myönnettiin vuonna 1999 Maarjamaan risti, Viron tärkein ulkomaalaiselle myönnettävä ansiomerkki.