Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro“ (2011). Kulle Raig

aig

      Pitkä matka lähelle

      Naapuriksi vapaa Viro

      Kirjan ilmestymistä ovat tukeneet

      Suomen tietokirjailijat ry

      Suomen tiedetoimittajain liitto ry

      Enterprise Estonia Helsinki

      Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro

      Kansi ja taitto: Kersti Siitan

      © Kulle Raig

      ISBN 978-952-92-9443-5

      ISBN 978-9949-9543-8-4(epub)

      E-raamat OÜ Flagella

      Lukijalle

      Syksyllä 2008 esittelin eri puolilla Suomea Mika Waltarin uusintapainoksena ilmestynyttä kirjaa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Näytin myös elokuvakatsauksen, jossa neuvostoarmeija vyöryy syksyllä 1939 Viron rajan yli asettuakseen tukikohtiinsa eri puolille maata. Erään luennon jälkeen luokseni tuli nuorehko nainen, joka sai liikutukseltaan vaivoin ilmaistuksi asiansa – kaikki, mistä kerroin, oli hänelle täysin uutta. Mitä ilmeisimmin hän edusti sitä sukupolvea, jonka koulukirjoissa naapurimaasta puhuttiin vain osana Neuvostoliittoa.

      Silloin päätin, että teen sen, mitä minulta oli aikaisemmin usein pyydetty eli kirjoitan muistelmat. Kerrottavaa pitäisi riittää ainakin yhden kirjan verran, sillä matkani Suomen sillalla on kestänyt pitkään. Tuo silta ei ole ollut minulle pelkkä kultainen unelma, kuten Eino Leino asian ilmaisi, vaan väylä avarampaan ja avoimempaan maailmaan, monipuolisemman tiedon äärelle, elämääni syvästi vaikuttaneiden ihmisten luokse.

      Tarinani kaari on pitkä. Miten Suomi ja Viro löysivät taas toisensa? Mitä me tiesimme toisistamme 1950-luvulla, entä 1960-luvulla ja siitä eteenpäin? Miten tieto kulkeutui ja keitä olivat ne suomalaiset, joiden mielessä Viro oli säilyttänyt paikkansa silloinkin, kun kanssakäyminen käytännössä lakkasi? Hidas, mutta varma yhteyksien palautuminen, uudet etelän ja pohjoisen tien kulkija, Viron nousu laulavan vallankumouksen myötä sekä maan uudelleenitsenäistyminen Suomen horisontista katsottuna – kaikki tämä muodostaa teoksen aihepiirin. Arvostan suuresti sitä, että minulla on ollut etuoikeus seurata hyvältä näköalapaikalta molempien maiden tapahtumia sekä olla monesti myös mukana niissä.

      Kari Aleniuksen Suomen ja Viron suhteita ruotivan kirjan kannessa on paljonpuhuva pilapiirros 1900-luvun alusta. Siinä etelärannan miekkonen tähyilee suurentavalla kaukoputkella pohjoisrannalle. Muistelmissani käännän kaukoputken toisin päin, jolloin etelärannalla tapahtuvan lisäksi vilahtaa Viron takaa muukin Baltia.

      Viron ulkoministerin Lennart Meren toiminta „emigranttiulkoministeriössään“ Mariankadulla elokuussa 1991 saa kirjassa oman lukunsa, niin kuin myös eräs merkittävä rakennustyö – Viron edustuston uudelleen perustaminen maan entiseen lähetystörakennukseen Itäiselle puistotielle.

      En suinkaan ole kirjani ainoa muistelija, vaan meitä on monia. Kaikki haastattelemani henkilöt auttoivat minua terävöittämään omia muistojani kauan sitten tapahtuneesta, mistä heille kuuluu kaunis kiitos. En päässyt tutkimaan Suomen ulkoministeriön arkistoja. Sitä kiitollisempi olen Jaakko Blombergille, Jaakko Kalelalle ja Heikki Talvitielle. He eivät keskustelleet kanssani virkamiehinä, vaan Viron ystävinä. Kun arkistot joskus avautuvat, tarkastellaan sivuamiani aiheita varmasti myös akateemisen tutkimuksen ottein. Tämänsuuntaisen työn on jo aloittanut Heikki Rausmaa, joka on pitkin matkaa tukenut minua hankkeessani. Hyvät toimittajakollegat! Ilman teidän tiivistä ja ammattimaista läsnäoloanne mullistavissa tapahtumissa sekä Viron että Suomen puolella olisi ollut mahdotonta rekonstruoida maailmaa järisyttäneen elokuisen viikon tapahtumia. Katson sen teidän ansiostanne kuitenkin onnistuneen.

      Anu Marttila hyvänä kieli-ihmisenä on tarkastanut tekstini. Hänen osaamiseensa luottaen kiitän häntä tuesta ja rohkaisusta, mutta ennen muuta vuosikymmeniä jatkuneesta hienosta ja pyyteettömästä ystävyydestä.

      Kulle Raig

      Helsinki-Tallinna

      Syksy 2011

      kaikki muuttuu

      Hidas alkutaival

      Herranen aika, joko se taas alkaa! Näin kuulemma oli huokaissut Tallinnan Tuomiokirkolla istunut mummo nähtyään ensimmäisten suomalaisturistien kiipeävän ylös Toompean mäkeä heinäkuussa 1965. Viron onneksi mummelin pelko kävi toteen. Suomen TV:n lisäksi meille avautui vielä toinenkin ikkuna länteen. Tapahtuman siunauksellisuutta Virolle on paljon käsitelty. Hyppään koko pitkän tarinakaaren yli ja kiteytän olennaisimman. Noiden ikkunoiden ansiosta me, virolaiset, saatoimme lähes puolen vuosisadan ajan ajatella samoja ajatuksia kuin suomalaiset, saatoimme nähdä ja kuulla samat asiat ja tapahtumat. Tällä oli huomattava merkitys Viron itsenäistymisprosessin käynnistymiselle ja demokratian juurruttamiselle vuosikymmeniä myöhemmin. Vaikutus oli kaksisuuntainen: heinäkuusta 1965 alkoi – tosin hitaasti – myös Viron varsinainen paluu Suomen kartalle ja suomalaisten tietoisuuteen. Entä mitä tapahtui sitä ennen?

      Jonkin verran kanssakäymistä oli ollut myös 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuoliskolla, uuvuttavia junamatkoja silloisen Leningradin kautta kiertäen. Lähes kymmenen vuoden täydellisen hiljaiselon jälkeen yhteydet olivat alkaneet pikku hiljaa elpyä. Kirkko- ja kulttuuri-ihmiset olivat tässä uudessa kehityksessä uranuurtajia. Suomen luterilaisen kirkon Viron sisarkirkolle lähettämät kirjapaketit ja hengelliset lehdet tulivat perille, viikkolehdistä tärkeimpänä Kotimaa. Virolainen Kodumaalehti, vaikka olikin samanniminen, edusti virallista, joskin muihin lehtiin verrattuna vähemmän kovaa linjaa. Lähinnä se palveli eräänlaisena näyteikkunana länteen päin. Niinpä sen piti esitellä myös Viron kirkon asioita. Helposti pelkäksi propagandatorveksi leimautuvat, maaliskuussa 1947 aloitetut Viron radion suomenkieliset lähetykset kertoivat suomalaisille ainakin sen, että virolaiset ja viron kieli ovat yhä olemassa.

      Suomesta löytyi myös noina hiljaiselon vuosina innokkaita Vironystäviä, vaikka totuudenmukaista tietoa naapurimaasta oli niukasti, ja vaikka virallinen Suomi noudatti linjaa, josta Pekka Hyvärinen mainitsee kirjassaan Suomen mies: ”Hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon vaalittiin myös vaikenemalla. Yksi tabuista oli Viro, jota kuului kutsua Neuvosto-Eestiksi… Virosta ei tiedotusvälineissä koskaan puhuttu miehitettynä maana, vaan ripeästi kehittyvänä neuvostotasavaltana.”

      Niinhän asia oli, mutta kyllä toisenlaistakin tietoa oli saatavilla. Oli jo huhtikuussa 1941, jolloin Mika Waltarin Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta ilmestyi – varovaisuussyistä – Ruotsissa. Seppo Zetterberg, joka kirjoitti esipuheen Waltarin juhlavuonna uusintapainoksena ilmestyneeseen teokseen, joutui toteamaan, että piiruakaan Waltarin kirjaamasta ei tarvitse muuttaa, ei edes uusimpien tutkimusten valossa. Waltarin kirja oli kuin tähdenlento, sen julkinen elinikä jäi lyhyeksi. Valvontakomission vaatimuksesta teos kuului muiden “vaarallisten” kirjojen tapaan poistettavaksi kaikkialta. Onneksi löytyi ihmisiä ja instituutioita, jotka muistivat sotamies Švejkin elämänohjeen: Älä kiiruhda noudattamaan esimiehesi käskyä, koska hän voi sen koska tahansa perua. Muun muassa tämä ja kokonaan muuttunut poliittinen tilanne antoivat Waltarin kirjalle mahdollisuuden herätä uuteen eloon – lähes 70 vuotta myöhemmin.

      Kului 17 vuotta ennen kuin seuraava Virosta kertova merkittävä teksti näki Suomessa päivänvalon. Kirjallisuusprofessori Ants Orasin tasapuolisesti ja totuudenmukaisesti molempia Viron miehityksiä kuvaava, englannista suomennettu Viron kohtalonvuodet ilmestyi 1958. Gummerukselta tämän kirjan julkaiseminen tuonaikaisessa ilmapiirissä vaati melkoista rohkeutta. Sitä vaadittiin ilmeisesti myös Tammelta, joka julkaisi vuonna 1963 Markku Lahtelan suomentaman, koko maailmassa poliittisen pyörremyrskyn aiheuttaneen Ivan Denisovitšin päivän. Sitä kummallisemmalta tuntuu, että kirjan pohjalta vuonna 1970 valmistuneen elokuvan esittäminen kiellettiin Suomessa. Kun se esitettiin Ruotsin televisiossa, Ahvenanmaan Ruotsin television linkkimasto suljettiin, jotta suomalaiset eivät voisi nähdä elokuvaa! Hyvä tietolähde oli myös Otavan vuonna 1974 julkaisema Lähettiläänä Suomessa. Kyseessä ovat Viron lähettilään Aleksander Warman muistelmat, jotka kattavat