Hullu etsivä. Hauska etsivä. СтаВл Зосимов Премудрословски

ja sitten uuden piirin poliisin vaimo houkutteli sinisillä silmillään ja… loput on HACK… Joten luulen, ettei vannoa… Joten hän meni ruumiisiin piirin poliisille, ja palkkaluokka pysyi armeijan palveluksessa.

      Hän piti englantilaisesta etsivästä Poirotista ja siksi hän poltti piipun kuten Holmes, hän vain sekoitti heidät. Hän käytti hattua ja viiksiä, kuten Elkyl, vain Georgian. Jopa sokeriruo’on osti vastaavanlainen ja hännänpuku Mariinsky-oopperan ja balettiteatterin työntekijöiltä kuutiosta. Kengät teki tilauksesta naapuri, joka toimi vyöhykkeellä kengänhoitajana. Hän jopa tiputti ne tappien avulla ja kävellessä, etenkin asfaltilla, hän napsautti kuin hevonen tai tyttö Broadwaylta. Hänen nenänsä oli kuin kotkan ja isojen silmiensä olivat kuin lemurin.

      «Joten», sanoi Ottila ja istui erityiselle tuolille. Izya iski oven ja meni toimistoon. Tarjolla hän kantoi paistettuja munanmunia kalan kanssa ja hänen suosikki vastapuristettua valkosipulimehua. – tule nopeammin, muuten python on jo jyrinä.

      – Fuuuu! – grimaced Incephalopath, – miten juot sitä? Voit rentoutua…

      – Mitä ymmärrät hienoissa gourmet-tuotteissa? Älä juo. Pidän siitä henkilökohtaisesti. – ihan.. – otti siemailla Ottilaa ja.., – Uhhh, – haukkui sen sivulle. Hän hyppäsi ylös ja juoksi toimiston kaukaiseen nurkkaan. Ripaus sumuisia muotoisia mukuloita lähti alueelta kurkkuun ja tulvi heti, kuten kyynelkaasu, koko huoneen. Arutuna tarttui astmaatiseen kouristukseen, ja kun hän yskii, hän ei ollut taitava.

      – Olisiko häpeä vai jotain?! Olen sopiva isillesi.

      – Ehkä äiti? – Otilla oli munakokkelia ja suulla, sylkemällä muruja, haukkuu tiukasti: – Jokaisella on oma maku, sanoi hindu, laskeutuessaan apinalta ja pyyhkimällä kukkoa banaanilehdellä. Haluatko silmän?

      – Voi! Anteeksi, suojelija, unohdin jotain … – Arutun Karapetovich hämmeni ja istui tuolille.

      Yhtäkkiä kadun sisäänkäynnin ovi rakastui ja noin sata vuotta vanha vanha nainen tuli toimistoon.

      – Kuka ei sulkenut ovea??? Olen kiireinen, isoäiti!!! – Vika Klop ja tukehtunut…

      Vaimo kuuli yskän ja juoksi hänen luokseen ja kynällä, jotta hän kirjoittaisi testamentin. Mutta nähdessään hänen tarpeettomuutensa heilahti ja löi miehensä luisilla lapaluilla. Ottila harkoi ja sylki keltuaisen.

      – Uh, Harutun, vanha rusto, miksi et lukinnut ovea takanasi tullessasi? Ja sinä, mummi, tule ulos, meillä on kokous.

      – Kuten? kysyi kuuro isoäiti.

      – Murskaa! tule illallisen jälkeen!! – sanoi Klop äänekkäästi.

      – Syö, syö, kulta, satirakolla… Odotan. – isoäiti hymyili ja kyykistyi alas, koska enää ei ollut enää tuolia ja täällä ei ollut tapana antaa tiensä, eikä kukaan yleisöstä tullut mieleen.

      – Millainen lounas? Ja? Minulla on aamiainen… Ja sitten asialistalla: työskentele alaisten kanssa. – Ottila heilutti kättään ja tarttui lusikkaan munapalalla ja veti mustelman suoraan Harutunin silmään – ja sinä? – hyppäsi tuoliin, – ei kiitollisesta keskinkertaisuudesta, – hyppäsi sitten pöydälle, – voit vain syödä kuukausia ja lyödä kasvoja toisiinsa. En aio kävellä kuin kojootti.. – ja kuin akrobaatti, käyttäen saukkoa, hyppäsin pöydältä lattialle – ja sietää kanssasi.. Kirjoita lausunto ja kohta!

      – Mikä lausunto? Mitä huutaat? «Isolde Fifovna keskeytti hänet King Kongin huutamalla.»

      – Ah? – kääpiö alkoi aloituksella.

      – mitä huutaat? – hän kysyi rauhallisemmin ja hiljaisemmin, – etkö tiedä, hän on nukkunut pitkään.

      – Joten täällä nyt yöpyminen? Incifalatus, vie tämä eläkeläinen ulos. – Ottila toipui laukkuun ja kiipesi tuolille illalliselle edelleen.

      – Olen inkefalopaatti, suojelija, en Incifalate. – oikaisi kappeli ja meni nukkuvan vanhan naisen luo. Naputti häntä kevyesti sokeriruo’olla, kuten Poirot tai Watson. – Rakas, alle?! – kääntyi pomoon, joka istui jo pöydässä ja mestarissa.

      – Pomo, hän mielestäni virnisti.

      – Mitä? Hrjapa-Hrjapa.

      – No,. Ei hengitä. Se on kuollut. – taas pelkäävä ääni sanoi Harutun. Hänen huulensa kiinni. Hän kuvitteli, että sama kohtalo odottaa häntä. Harutun itki.

      Ottila jäätyi suupala ruokaa. Hän katsoi vaimoaan ja kysyi:

      – Zhinka, mene tarkistamaan se.

      Fifovna nousi ylös ja nosti vanhan naisen kauluksesta. Jalat tulivat lattialta, ja polvet eivät suoristuneet. Hän meni ylös ja asetti ruumiin maljakoksi mukin eteen, etsien typerästi suuhunsa täynnä pureskeltuja munia, miehensä kanssa.

      – Katso itse, schmuck, onko hän kuollut vai ei?! – ja aikoi lähteä. – Hän, Zhinka. Sinä vastaat Zhinkaan puolesta. hän mutisi…

      – Ota hänet pöydältä, hullu!!! Oletko… todella, vai mitä? Olen pomo täällä, ja pomo, ja sinä?…

      – No, se alkoi uudestaan. – mutisi alustaa Intsephalopath.

      – Ja käytät ilmaiseksi Ottila Aligadzhievich Klop -rahastoa! – murusta suusta lensi erilleen, – Ja yleensä… pash, paskaa, – hän sylki kaiken sisällön suustaan ja huusi, ennen kuin kiipesi pöydälle. «Olet täällä piika.» Saitko sen?

      – Kyllä, herrani. -Donald Isoldushka ja polvistui. Hänen päänsä oli samassa päässä miehensä pään kanssa, joka seisoi pöydällä. Ja heidän päänsä koko vaikutti vain pessimistiin: Hänen päänsä oli viisi kertaa suurempi kuin hän.

      – Okei, heh heh heh, anna anteeksi, vie tämä isoäiti ulos kuistilta. Ei, parempi poissa kotaa. On aamu ja joku löytää hänet.

      Vaimo otti ruumiin ja kantoi sen sinne, missä omistaja käski. Loppujen lopuksi hän työskenteli myös tukena teknisenä teknikkona, vahtimestarina ja apulaissihteerinä, jolla on vanhempi patja. Minuuttia myöhemmin hän palasi ja käveli marssien pöytään.

      – Heitin hänet aidan yli.

      – Oletko typerys vai jotain? Tämä on kasvien veteraani. Totta, istuen. Lyhyesti sanottuna – bum.

      – Syöt. – vaimo siirtyi lautaselle.

      – En halua. Sinun olisi pitänyt laittaa se levylleni. Millaista ruokaa se on? Ota se ulos, anna lasten syödä. Älä vain kerro heille mitä söin. Ja sitten he halveksivat.

      – Se on totta, jos sinulla huora suustasi. Tarvitseeko sinun harjata hampaita, kun viimeksi puhdistit niitä sata vuotta sitten? – vaimo kokosi astiat pöydältä ja meni kotaan asuinpuolelle.

      – Ole hiljaa, nainen! Mitä ymmärrät hajuissa? Okei, – heitin hihaltani muruset ja pudotukset pöydältä. – Mitä halusin sanoa. Huh?.. Joten, valmistaudu menemään Peterin luo.

      – Miksi?

      – Voi, kollega, meillä on uusi vakava yritys. Ensimmäinen ja viimeinen!

      – Siirretäänkö meidät Pietariin? – Harutun veti hiuksensa sieraimistaan, oli iloinen ja pisti sokeriruo’olla.

      – Ei, ota se viileämmäksi. Tutkimme vakavaa asiaa emmekä piikistä lautojen ympärillä etsiessä kadonneita kanoja ja härää. Ja sitten kun löydämme hänet, meidät siirretään korkeammalle…

      – Missä se on taivaaseen?

      – Fool, taivaalla ei ole kaupunkeja, Amerikkaan.

      – Ja mitä me etsimme? Mitä täytyy löytää lähettääksemme Amerikkaan?

      – Etsimme nenää…

      – Kenen nenä? – Harutun ei ymmärtänyt.

      Ottila kiipesi