Runoelmia. Генрих Гейне

mun myöskin häihis?"

      ""Don Ramiro! Don Ramiro!

      Katkerat on sanat sulla,

      Kaihemmat kuin lause tähtein,

      Jotka tahdolleni ilkkuu.

      ""Don Ramiro! Don Ramiro!

      Suista synkkä murhe luotas!

      Maalimass' on monta naista,

      Meille määräs eron Luoja.

      ""Don Ramiro, uljas urho,

      Monta maurilaista voitit,

      Voinethan nyt itses voittaa, —

      Tullos häihin huomeneltain.""

      "Donna Clara! Donna Clara!

      Tulen varmaan, sen ma vannon!

      Tahdon tanssihin sun pyytää;

      Hyvää yötä huomiseksi!"

      ""Hyvää yötä!"" – Akkunansa

      Sulki donna. Huokaellen

      Seisoi alla don Ramiro;

      Katos viimein valjuun yöhön. —

      Viimein pitkän taiston päästä

      Täytyi yönkin päivää väistää;

      Niinkuin kirjo kukkaistarha

      On Toledon uoma tuossa.

      Palatsit ja loistolinnat

      Kimeltävät auringossa;

      Kirkkoin kaareuvat kuvut

      Kiiluvat kuin kullattuina.

      Pauhaten kuin mettisparvi

      Kiikkuu kelloin juhlasoitto,

      Vienoisina virret virtaa

      Hiljaa Herran huonehista.

      Mutta tuolla, katsos, katsos!

      Kappelista torin luota

      Lailla luodelainehien

      Syöksyy kansaa kirjavana.

      Ritareita rouvinensa,

      Juhlallisin joukkoinehen,

      Helkkyin heille kellot soivat,

      Uhkuu urkuin harras ääni.

      Mutta kunnioittain kaikki

      Väistyy väen keskustasta,

      Jossa astuu nuori pari,

      Donna Clara, Don Fernando.

      Sulhon palatsihin saakka

      Vyörii viljo väentungos;

      Siellä alkaa häidenvietto,

      Uljas, vanhan tavan lainen.

      Ritarleikit, riemupidot

      Vaihtelevat vuoroitellen;

      Joutuisasti entää aika,

      Kunnes ilta hämärtävi.

      Salihin nyt tanssiin työntyy

      Juhlapäivän ylhät vieraat;

      Lampunvaloss' äilehtivät

      Heidän loistovaattehensa.

      Arvo-istuimille sitten

      Istuu morsian ja ylkä,

      Donna Clara, Don Fernando,

      Vaihtain lemmenlauseitansa.

      Iloisissa lainehissa

      Liikkuu salin sorja seura,

      Äänekkäinä pärrää rummut,

      Sekä torvet toitottavat.

      "Miksi, kaunis puolisoni,

      Tuijottavat yhä silmäs

      Tuonne juhlajoukon taakse?"

      Urkkii hämillänsä ylkä.

      ""Etkös näe, Don Fernando,

      Miestä mustakauhtanaista?""

      Hymy ellen sulho vastaa:

      "Tuohan tuolla on vain varjo."

      Mutta lähemmäs käy varjo,

      Mies se onkin kauhtanainen;

      Ja Ramiron kohta tuntein

      Tervehtääpi häntä Clara.

      Tanssi on jo alkanunna,

      Hilpeästi helkkyy soitto,

      Valssi vyörii vilkkahasti,

      Jalkain alla silta notkuu.

      ""Mielelläni, Don Ramiro,

      Tahdon tanssiin kanssas käydä,

      Mutta mustin kauhtanoisi

      Et sa oisi saanut tulla.""

      Terävästi tirrittävi

      Nyt Ramiro kaunokaista,

      Kätens' ympär kietoin virkkaa:

      "Käskithän mun tulla tänne!"

      Hurjaan tanssinhyörinähän

      Tunkee kilvan kumpainenkin;

      Äänekkäinä pärrää rummut,

      Sekä torvet toitottavat.

      ""Onhan kalpeat sun poskes!""

      Kuiskaa Clara vavistuksin.

      "Käskithän mun tulla tänne!"

      Soi Ramiron onsi ääni.

      Vahakynttilät vain väippyy

      Välist' ahun aaltoilevan;

      Äänekkäinä pärrää rummut,

      Sekä torvet toitottavat.

      ""Niinkuin jäät on kätes kylmät!""

      Kuiskaa Clara kauhistuksin.

      "Käskithän mun tulla tänne!"

      Ja he hyörii pyörtehessä.

      ""Päästä minut! Don Ramiro!

      Ruumiinhaisua on henkes!""

      Taaskin synkät sanat vastaa:

      "Käskithän mun tulla tänne!"

      Silta ryöppyää ja hohtaa,

      Rattoisasti raikkuu soitto;

      Hurjan loihtupiirin lailla

      Kaikki hyörii huonehessa.

      ""Päästä minut! Don Ramiro!""

      Vaikeroipi donna Clara.

      Don Ramiro taaskin toistaa:

      "Käskithän mun tulla tänne!"

      ""Lähde nyt jo Herran huomaan!""

      Huusi Clara kuuluvasti;

      Juur kun sai sen lausutuksi,

      Kadonnunna on Ramiro.

      Clara kalvas kankistuvi

      Kauhusta ja eksyy yöhön;

      Tainnostila kuulaan kuvan

      Otti synkkään sylihinsä.

      Viimein havaa horroksista,

      Viimein auki luomet luopi;

      Mutta kummastus on taasen

      Painaa kiinni sulot silmät.

      Sillä tanssin telmiessä

      Hän ei ollut liikkunutkaan,

      Vaan hän istuu sulhon luona,

      Joka huolissansa