Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta. Гарриет Бичер-Стоу

nyt tykkänään maanviljelykselle, mutta piti minut kuitenkin onnellisimpana kuolevaisten joukossa, syystä että olin saanut lukea ja hankkia tietoja itselleni. Hänen vaimonsa ja kasvava lapsiparvi hoitivat hellästi äitiäni, kaikessa kysyen häneltä neuvoa. Koko kyläkunta piti varsin paljon äidistäni: he onnittelivat sen tähden häntä, kun minä palasin kotiin lukuni kiitettävästi lopetettuani.

      "Toivon että piankin näemme teidät isänne saarnas-tuolissa", sanoi vaivashoidon esimies herra Manning, joka jo heti samana iltana, kun minä tulin kotiini, tuli minua tervehtimään. "Ehkä olisi parasta että alkaisitte jollakin iltarukouksella ja sillä ensin herättäisitte meidät hengellisestä torkkumisestamme".

      "Luulenpa, herra Manning, että mieluummin vielä pysyn niiden joukossa, jotka ovat vaiti ja kuuntelevat vaan".

      "Hyvä, hyvä; tuollainen ujous on todella harvoin tavattava vasta yliopistosta palanneissa nuorissa miehissä! Tavallisesti ovat he niin pöyhkeitä ja ylpeitä kuin kukon pojat, ja laulavat yhtä ankarasti kuin nämät, vaikkapa halkaisisivatkin rintansa", sanoi herra Manning. "Olla vaiti ja kuunnella vaan, tuo sopii hyvin nuorelle miehelle!"

      Itsekseni ajattelin: ei herra Manning varmaankaan aavista, että se on uskon puute, joka vaikuttaa tämän ylistetyn ujouteni.

      Isäni kuoltua oli äitini muuttanut Jaakko-enon luo asumaan. Hänen terveytensä oli jo heikontunut, jonka tähden hän mieluummin nautti äidin-äidin iloa vähän loitommalta. Jaakko-enolla ei ollut lapsia. Ei voitane toivoa hellempää, miellyttävämpää ja perheellisempää naiskyyhkyistä, kuin hänen vaimonsa, Polly-täti, oli. Minä muistan hänet vielä, puettuna johonkin pehmeään, helmipäärmeiseen silkki hameesen, kolmi-kolkkainen kaulahuivi sidottuna ristiin hartioillensa. Minä muistan hänen keveän käyntinsä, lempeän äänensä ja säteilevät, ruskeat silmänsä, jotka nuolen nopeudella tunkeilivat jokaiseen soppiin talossa, ja jos joku uskalsi lähettää Polly-tädille väärän rätingin, niin pian huomasi, ett'ei loiste hänen silmissänsä ollut ainoastaan kaunistukseksi. Kaikki toimitti hän keveästi ja valittamatta. Hän luki mielellänsä ja aina oli hänellä loma-hetki tämän halunsa tyydyttämiseksi.

      Äitini ja Polly-täti viettivät nyt yhdessä, levossa ja rauhassa, elämän pitkää iltapuhdetta. He lukivat ahkeraan, ei ainoastaan jokapäiväisen kirjallisuuden tuotteita vaan myöskin suurien filosofien teoksia, joista he mielellään puhelivat keskenänsä. Setäni kirjasto oli suuri ja hyvin varustettu; koko hänen talonsa oli kuin suuri kirjakauppa, sillä kaikki seinät ja nurkat olivat täytetyt kirjahyllyillä ja aina, kun joku uusi arvollisempi kirja ilmaantui painosta, tilasi hän sen oitis.

      Suurella tarkkuudella oli äitini, Polly-tädin kanssa, lukenut sekä Buckle'n että Herbert Spencer'in kirjoituksia, mutta ei heidän vahva uskonnollinen vakuutuksensa siitä vähääkään heikontunut. Äitini eleli tuossa taivaallisessa aate-maailmassa, jossa kaikki on ainoastaan valoa ja kirkkautta, tuossa maailmassa, joka on jäykän järjen käsite-piirin ulkopuolella. Mutta tätä rauhaa ei voi antaa kädestä käteen, sillä jos hän sen olisi voinut tehdä, olisi hän varmaankin temmannut rauhan rinnastansa ja tyyneyden sielustansa, lahjoittaaksensa ne minulle.

      Mutta vaikkapa toinen ei voikaan toiselle tätä rauhaa lahjoittaa, niin vaikuttaa kuitenkin heidän esimerkki, joilla tämä rauha on, paljon hyvää meihin, joilta tämä puuttuu. Nähdessäni, että äitini, vaikka hän oikein punnitsemalla oli lukenut ja todella ymmärtänytkin samoja kirjoja, jotka minussa olivat herättäneet suurta epäilystä ja levottomuutta, kuitenkin taisi pelotta hymyillä, tunsin minä, niin sanoakseni, virkistyksen siveellisissä hermoissani.

      Levollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja lohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta pälkehestä.

      Ennen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta ruveta papiksi; nyt minä sen tein.

      "Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole todellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit naimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika, jolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin Jaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena".

      Niin hän todella olikin; sillä enoni, jolla itsellänsä ei ollut ainoatakaan lasta, oli mieltynyt minuun niin, että hän oli päättänyt tehdä minut kaiken tavaransa ja rikkaan idea- ja aate-varastonsa perilliseksi, jonka hän paljolla lukemisella ja ajattelemisella oli ko'onnut.

      Minä seurasin häntä joka päivä hänen matkoillansa.

      Eräällä tällaisella matkalla, jonka teimme seuraavana päivänä, kotiin tuloni jälkeen, sanoi hän:

      "Harry, mitä sinä nyt ai'ot tehdä? mihin sinä kelpaat? Ai'otko ruveta papiksi?"

      "Eno, minä en uskalla ruveta siihen toimeen, enkä luule sopivanikaan siihen", vastasin minä. "Minä kyllä tiedän, että se oli isä-vainajani hartain toivo, ja ett'en voisi saattaa äidilleni suurempaa iloa – mutta – — —"

      Enoni katseli minua veitikkamaisesti ja sanoi:

      "Luulenpa, että sinun laitasi nyt on sama, kuin monen muun nuoren miehen, joiden kasvatus on järkähdyttänyt heidän uskontonsa perusteet, niin että se vyöryy ja pyörii edestakaisin kuni tynnyrit laivassa myrskyssä".

      "Tämä vertaus ei juuri sovi minuun; löytyy kuitenkin paljon totuuksia, joita olen koettanut totuuksina säilyttää, mutta jotka sittenkin ovat hajonneet: minä olen liian epäilevä ruvetakseni sielun paimeneksi".

      "Ken ei epäile? En tiedä mitään taivaassa tahi maan päällä, josta ei voisi epäillä tahi joista ei voisi tehdä kysymyksiä, joita olisi mahdotoin vastata".

      "Niinkuin tiedätte, eno, sanoo Tennyson: todellisessa epäilyksessä on enemmän uskoa, kuin meidän uskonkappaleissamme".

      "Hm! niinpä niin. Epäilys on tosin tarpeellinen tauti nuoruudessa; mutta jos sitä kestää kauemmin, jos se käypi pitkälliseksi, turmelee se vahvimmankin ja tekee hänet siveellisesti kuihtuvaksi ja kipeäksi. Sillä, joka tahtoo jotakin suurta maailmassa saada toimeen, täytyy olla järkähtämätöin tositus. Emme saata kulkea maailman läpi, niinkuin kana, joka kaakattaa ja epäillen nostaa jalkansa, tietämättä mihin hän seuraavan askeleensa polkaisee".

      "Mutta", sanoin minä, "onnettominta on, että minun täytyy läpikäydä tämä tauti, joksi te sitä kutsutte, juuri sillä ijällä, jolloin minun on päättäminen: rupeanko muille uskoa saarnaamaan, vai enkö. Itse puolestani en tunne halua tuohon toimeen".

      "Olkoonpa niin", sanoi eno, "minun puolestani on sama, jos rupeat papiksi tahi et. Kristillisyys tarvitsee muitakin työntekijöitä, kuin ne, jotka saarnastuolista vaikuttavat, ja paraimmat opetukset saamme hyvistä esimerkeistä. Tuolla asuu vanha Saara", jatkoi hän, piiskan varrella viitaten alas laaksoon; "vähitellen, pitkällisillä tuskilla, kalvaa tauti hänen elämänsä lankaa, ja vaikka hänen ainoana tukenansa on pieni kivuloinen, keuhkotautinen tyttärensä, on hän kuitenkin aina nöyrä, kiitollinen ja onnellensa tyytyväinen. Tämän vaimon elämä on paras saarna koko kyläkunnalle. Samoin oli isäsikin elämä; sinulle, poikaseni, saatan kuitenkin sanoa", lausui hän ystävällisellä äänellä ja veitikkamaisesti iskien silmää, "saarnan muodosta en koskaan sopinut isäsi kanssa, sillä hänenkin systeemissänsä löytyi heikkouksia, jotka monta monituista kertaa kumosin", lisäsi hän ja muistutti lätkähyksellä hevosta, että piiskakin löytyi mukana.

      Suurimpana onnena pidin minä, ett'ei isäni ollut elossa, näitä enon sanoja kuulemassa, sillä varmaankin olisi silloin syttynyt kaksintaistelo, jossa kaikki entiset todisteet olisivat uudestaan käytetyt puolustus-aseina.

      "Niin", jatkoi Jaakko-eno, "isäsi suuri vaikutusvoima ei ole etsittävä hänen uskonopissansa vaan hänen lämpöisessä, lempivässä sydämessänsä, kristalli-kirkkaassa puhtaudessansa, rehellisyydessänsä ja vilpittömässä yksivakaisuudessansa – kas! niistä lähti se voima, joka hänen opetuksellansa oli. Hän oli sekä hurskas että voimakas ja hän kylvi koko seurakuntaamme hyvän siemenen, joka kantaa rikkaat hedelmät; täällä löytyy sadoittain miehiä ja naisia, joista on tullut kunnon