Pikku kettuja. Гарриет Бичер-Стоу

naapurillemme; tuli polttaa meitä ja me viskaamme hiiliä ja kuumaa tuhkaa jokaisen päälle ympäristössämme.

      On kiukkuisuutta, joka lakkaamattomana ikäväin muistutusten tihusateena tunkeutuu kaikkialle; on mielen katkeruutta, joka koillismyrskynä seestymättömältä taivaalta puhaltaa; on riidanhalua, joka ukkospilvenä salamoi ja raehtii. Kaikki nämä ovat hyödytöntä pahemmat. Ne ovat syntejä, ihan yhtä suuria ja rumia kuin nekin, joita sivistynyt seura kauhistuu.

      Nämä kaikki ovat suurimmaksi osaksi huonon ruuansulatuksen, kiihtyneiden hermojen tai yleisen kivuloisuuden synnyttämiä sairaloisia tunteita, jotka me syydämme lähimmäisillemme.

      Pappi syö liian paljon mieliruokaansa, menee kirkkoon ja nähdessään siellä vähän ihmisiä nuhtelee heitä poissaolevain laiminlyömisen synneistä. "Seurakunta on kylmä, se ei välitä uskonnosta" j.n.e. – kaikki ainoastaan liiallisen syönnin seurauksia.

      Teemmepä joskus viikossa kuuden viikon työn. Hermomme ja aivomme rasittuvat liiaksi ja jonkun aikaa näyttää meistä kaikki synkän synkältä ja kotikin kulkevan perikatoansa kohti. Palvelijat eivät ole milloinkaan olleet niin huolimattomat, lapset niin meluisat, koti ei kuuna kullan valkeana niin kauheassa epäjärjestyksessä, valtion hallitus niin huono, ja kirkko joutumassa Antikristuksen valtaan. Mutta ainoa erotus entisen ja nykyisen välillä onkin ainoastaan siinä, että olemme voimamme tyyten tuhlanneet ja näemme koko maailman synkässä valossa. Silloin pitäisi meidän pysyttää moitteen raivotarta etäällä ja sen sijaan harjoittaa vaikenemisen avua, kunnes hermot tyyntyvät. On aikoja, jolloin ei kenenkään pitäisi uskaltautua arvostelemaan lähimmäistänsä, torumaan lapsiaan tai palvelijoitaan tai moittimaan ystäviään – aikoja niin ärtyisiä, ettei voi sitä liioittelematta tehdä. Silloin pitäisi päinvastoin harjoittaa vaikenemisen avua ja vielä enemmän – koettaa rukouksen voimaa.

      Mutta vaikkemme milloinkaan olisikkaan kiukkuisia, katkeria tai riitaisia ja kuitenkin on velvollisuutemme huomauttaa ja oikaista toisten virheitä, herää kysymys: millä tavalla sopivimmin? Vastaukseksi pikku vertaus kahdesta naisesta.

* * * * *

      Rouva Varmanen on jalomielinen, voimakas- ja lujaluonteinen, vaikutusvaltainen nainen. Hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on selvä, varma ja tuikitarkka. Hän auttaa köyhiä, höyntelee sairaita ja kärsiviä. Hän on vilpittömästi uskonnollinen. Naisen velvollisuudet hän toimittaa miltei saavuttamattoman täydellisesti. Lupauksensa hän täyttää säntilleen ja on täsmällinen kuin rautatien kello.

      Mutta kaikista oivallisista avuistaan huolimatta ei rouva Varmanen voi kotiansa onnelliseksi saada. Hän on näet mitä toivottomin moittija – periaatteellinen moittija. Hänellä on pettämätön mittakaava kaikelle maailmassa, ajatustensa järjestämisestä aina hurstin levittämiseen tai pyyhkeen päärmämiseen ja kieltämättömänä velvollisuutenaan hän pitää saattaa kaikki talossaan sen mittakaavansa mukaiseksi. Ei hän usein toru eikä ole juuri kiukkuinenkaan; mutta hän on tyyni, taipumattoman ankara eikä pieninkään virhe pääse huomaamatta livahtamaan. Hän ei jätä mitään nuhtelematta; hän ei salli puolustelemista; hän ei hyväksy mitään muuta kuin oman mittakaavansa mukaisen täydellisyyden. Hänen nuhteensa ovat niin selvät ja terävät, että ne tepsivät paatuneimpaankin.

      Siksipä hän, vaikka harvoin menettääkin malttinsa ja tuskin milloinkaan kiivastuu, kuitenkin saattaa koko ympäristönsä epätoivoon puhuessaan niin tyynesti ja hillitysti. Palvelijat häntä pelkäävät, vaan eivät rakasta. Hänen miehensä, hyvä ja jalomielinen, vaikka tavoiltaan hieman ajattelematon ja huolimaton, toisinaan on ihan nääntyä hänen alituisiin moitteihinsa. Hänen lapsensa kuvittelevat hänet seisomassa etäisellä, muiden ihmisten saavuttamattomalla kukkulalla, josta hän nuhtelevin silmin hellittämättä katselee tottelemattomia poikia ja tyttöjä. He ihmettelevät, mitenkä niin kelpo äitillä on lapsia, jotka, vaikka miten siivoja koettaisivat olla, kuitenkin joka päivä varmasti tekevät jotain nurinniskaista.

      Rouva Varmasen virhe ei ole korkea päämäärä, jonne hän koettaa ympäristöään kohottaa, vaan väärä tapa, joten hän sinne pyrkii. Hän on saanut päähänsä, että moittiminen on ainoa keino oikaista erehtynyttä. Hänelle ei ole mieleenkään juolahtanut, että hänellä olisi yhtä suuri velvollisuus kiittää kuin moittia ja että ihmisiä pikemmin saa tekemään oikein kiittämällä sitä, mitä he ovat tehneet hyvästi, kuin virheitä ja erehdyksiä moittien.

      Vastapäätä rouva Varmasta asuu rouva Tyytyväinen, hiljainen, vaatimaton nainen, joka ei ole läheskään niin lujaluonteinen ja oivallinen kuin hänen naapurinsa. Hän on iloinen ja vilkas eivätkä hänen periaatteensa ole niin järkähtämättömät; hänen elämänsä suurena päämaalina on välttää ikävyyksiä ja saada sen miellyttävät puolet pysyviksi.

      Rouva Tyytyväistä rakastavat hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa, sillä hän jo luonnostaan on jokaiselle ystävällinen. Hän on tietämättänsä miellyttävä.

      Rouva Varmanen tarkastaa komeasti katettua päivällispöytäänsä, tutkien joka esinettä erikseen ja virkkaa viimein: "katsoppas, Johanna, tuota mustaa pilkkua suola-astiassa! Oikein hämmästyn sinun huolimattomuuttasi!" – Rouva Tyytyväinen sanoo: "sanoppas, Johanna, missä olet oppinut näin sievästi pöytää kattamaan? Kaikki on niin siroa ja siistiä, paitsi – katsoppas! – pyyhkäiseppäs hiukan tuota suola-astiaa; – kas niin, kaikki on nyt vallan mainiosti."

      Rouva Varmasen lapset ja palvelijat eivät kuule muusta puhuttavankaan kuin virheistään; rouva Tyytyväisen palvelijat hyvistä puolistaan. Hän kiittää heidän onnistumistaan ja kehoittaa heitä edistymään samaan suuntaan. Hänen miehensä tuntee pysyvänsä ylevänä vaimonsa silmissä ja lapset tuntevat olevansa äitinsä rakastamia hyviä lapsia, vaikkakin rouva Tyytyväinen joskus saattaa olla aika vihainen ja torua väki lailla, kun jotakin menee ihan nurinpäin.

      Nämä kaksi perhettä selvästi osottavat, miten paljoa enemmän ihan tavallinen nainen luontaisella miellyttäväisyydellään saa aikaan kuin lujaluonteisempi, hurskaampi ja periaatteellisempi nainen, joka koettaa ihmisluontoa kangella kohottaa, jolla sitä ei ole tarkoitettu kohotettavaksi.

      Ihmisten virheet ja erehdykset saavat yhtä usein alkunsa toivottomuudesta kuin muistakin syistä. Eiköhän meitäkin liene joskus painanut virheiden taakka, joita pelkästä rohkeuden puutteesta emme ole kyenneet oikaisemaan? Ja eiköhän meitä toiselta puolen todellakin ole auttanut ystävä, joka uskoi meistä hyvää, luotti meihin, näki hyvät puolemme valoisimmassa valossa ja peitti virheemme?

      Muistakaamme olevamme samaa lihaa ja verta, – puutteet, heikkoudet ovat samat lähimmäisessämme kuin meissäkin, samat jokaisessa äkkinäisessä palvelijassa ja ajattelemattomassa lapsessa.

* * * * *

      Tarkastakaamme vielä muutamin sanoin luettua.

      Ensiksi: päättäkäämme uurastaa vaikenemisen avun harjoittamista.

      Toiseksi: pitäkäämme kaikkea ajattelematonta moittimista syntinä elkäämmekä myrkyttäkö lähimmäisemme elämää ikävillä ja turhanaikaisilla muistutuksilla.

      Kolmanneksi: harjoittakaamme kiitoksen avua. Kaikkia meitä on opetettu, että meidän velvollisuutemme on kiittää Jumalaa, mutta harvat meistä ovat ajatelleet velvollisuuttamme kiittää ihmisiäkin. Samasta syystä, josta kiitämme jumalallista hyvyyttä, tulee meidän kiittää inhimillistäkin kuntoa.

      Meidän pitää kiittää ystäviämme – läheisiä rakkaita ystäviämme. Meidän pitää katsella ja ajatella heidän hyviä töitään, kunnes virheet unohduksiin jäävät. Ja vasta sitten kuin me rakastamme heitä hellimmin ja enimmän näemme heidän hyviä puoliaan, vasta sitten on aika viisaasti huomauttaa heitä parannettavista puolista.

      Vanhempain pitää oppia kiittämään lapsiaan joka kerta, kun he sitä ansaitsevat ja ihan yhtä huolellisesti kuin he heitä virheistäkin huomauttavat, ja isäntäin yhtä tunnollisesti ilmaista mielihyvänsä palvelijain hyvästi tekemästä työstä kuin moittia heidän huolimattomuuttaan. Se, joka tätä parannuskeinoa käyttää, huomaa heti kiitoksen moitetta tepsivämmäksi. Kiitäppäs