Komisario Palmun erehdys / Ошибка комиссара Палму. Книга для чтения на финском языке. Мика Валтари

– minä kyllä olin Brunon ystäviä —», hän aloitti.

      Säpsähdimme kaikki. »Tiedätte siis —», aloitti Palmu ripeästi.

      Tyttö hämmentyi yhä enemmän ja kalpeni uudelleen. Hän katsoi anovasti vuorotellen meihin jokaiseen. »Miksi katsotte minuun noin kummallisesti», hän sanoi, »tarkoitan, että olin Brunon ystäviä eilisiltaan asti. Mutta eilisen jälkeen en halua enää olla hänen ystävänsä. Juuri siksi tapasin kirjailija Laihosen täällä. Mutta ensin mi-nun oli selitettävä tilanne hänelle ja siksi toin hänet tänne kellariin. Hän onkin jo antanut minulle anteeksi.»

      »Niin, tietysti olen antanut teille anteeksi», vakuutti kirjailija Laihonen lämpimästi ja nyökäytti päätään kuin ystävällinen pöllö.

      Palmu levitti käsiään, katsoi epätoivoisesti minuun ja ravisti päätään. »Hyvä on!» hän sanoi. »Mutta te siis ainakin olette vanhoja tuttavia?»

      »Ei suinkaan!» torjui kirjailija Laihonen kummastuneena. »Mistä te sellaista päättelette? Päinvastoin tapaan neiti Vanteen nyt oikeastaan ensimmäisen kerran. Tarkoitan, että tapasin tosin hänet jo viime lauantaina, mutta silloin en edes tiennyt, että hän oli neiti Vanne.

      Tarkoitan, että oikeastaan —»

      Häneltä jäi selittämättä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, sillä Palmu keskeytti päätään ravistaen hedelmättömän keskustelun. »Jätetään sekin tuonnemmaksi», hän sanoi alistuvasti. »Pääasia on joka tapauksessa, miten kauan olette istuneet täällä. Se riittää aluksi.»

      Kirjailija Laihonen vilkaisi kelloaan ja hämmästyi. »Kas vain, miten aika on kulunut», hän huudahti. »Ajatelkaahan, neiti Vanne, kello on kohta kaksitoista. Tarkoitan, minun kelloni on kaksitoista, mutta se on neljännestunnin edellä, jotten aina myöhästyisi joka paikasta.»

      Neiti Vanne huomasi Palmun kärsimättömän ilmeen ja kiirehti selittämään:

      »Meidän piti tavata toisemme kello kymmenen ka-dulla talon edessä. Mutta kirjailija Laihonen oli tullut jo ennen määräaikaa.»

      »Olin niin hermostunut käsikirj —», aloitti onneton kirjailija, mutta Palmun surmaava katse tapasi hänet ja hän vaikeni äkkiä alkaen pelokkaasti hypistellä silmälasejaan.

      »Näin hänet hiilikellarin luona puhelemassa hiiliauton kuljettajan kanssa», jatkoi neiti Vanne. »Kellarin ovi oli auki ja hiilimiehet lähtivät hakemaan uutta kuormaa.

      Puikahdimme tänne sisään ja selitin kirjailija Laihoselle kaiken ja aika kului aivan huomaamatta ja hiilimiehet palasivat ja toivat toisen kuorman emmekä viitsineet näyttäytyä heille päästäksemme ulos, vaan jatkoimme keskusteluamme. He alkoivat tyhjentää säkkejään huomaamatta meitä, niin, ja nyt kai he ovat jo menneet, mutta meillä oli niin hauska keskustelu, että aivan hämmästyimme teidän tullessanne.»

      »Meillä oli tosiaan harvinaisen mielenkiintoinen keskustelu», vahvisti kirjailija Laihonen ihastuneesti.

      Katsoin solakkaa neiti Vannetta, hänen tummia, säteileviä silmiään ja soikeita kasvojaan, suuta, joka oli kuin punainen kukka, ja silkkiverhoisia sääriä. Ja sitten katsoin pientä kirjailijaa, hänen hajamielisiä kasvojaan ja viisaita pöllönsilmiään, hänen rypistynyttä pukuaan ja solmiota, joka oli luisunut vinoon. Enkä kuolemaksenikaan voinut käsittää, mitä hengenheimolaisuutta nuo kaksi olivat saattaneet keksiä toisissaan[37]. Mutta eihän se minuun kuulunut.

      »Olisittehan päässeet sisään tuosta ovesta!» Palmu näytti kylpyhuonekäytävään vievää rautaovea, joka oli jäänyt auki takanamme.

      »Mutta – se oli kai lukossa», aloitti neiti Vanne epäröivästi.

      »Ei se ollut lukossa», ehätti kirjailija Laihonen auliisti vakuuttamaan. »Raotin ohimennen sitä tullessamme, kun hain rauhallista paikkaa keskusteluamme varten. Mutta näin heti, että se vei talon asuttuun osaan, siellä oli vain tyhjä käytävä ja matto ja portaat, eikä mieleeni juolahtaisikaan tunkeutua vieraaseen taloon kuin – kuin murtovaras, vaikka herra Rygseckin menettely mi-nua kohtaan oikeuttaisikin sellaiseen.»

      Tyttö punastui hitaasti. »Minä luulin sen olevan lukossa», hän toisti epäilyttävän itsepintaisesti.

      »Tiedätte siis, minne ovi vie?» kysyi Palmu välinpitämättömään sävyyn.

      Tyttö epäröi jostakin syystä aivan ilmeisesti. »Ti-tiedän kyllä», hän sopersi. »Siellä on käytävä ja ovi, josta pääsee talon taakse, ja – ja – Brunon kylpyhuone ja yläkertaan ja halliin vievät portaat. Mutta —»

      Komisario Palmu ei ollut kiinnittävinään mitään huomiota tähän paljastukseen, joka osoitti, miten perusteellisesti tyttö oli selvillä talon yksityiskohdista. »Joka tapauksessa», hän sanoi rauhoittavasti, »tahtoisin lähinnä päästä selville, käyttikö kukaan tätä ovea täällä istu-essanne. Tarkoitan, tuliko sieltä ketään – tai saattoiko joku – esimerkiksi toinen koksimiehistä – mennä sisään siitä?»

      Laihonen ja tyttö katsoivat epäröivästi toisiinsa. »Tjaa – tuskin – luulisin melkein, ettei —», arveli kirjailija kaikkea muuta kuin varmana asiastaan.

      »Minun käsittääkseni joku olisi aivan hyvin voinut hiipiä ohitsemme», huomautti tyttö yllättävän innokkaasti. »Mehän olimme niin syventyneet keskusteluumme, ettemme huomanneet edes teidän tuloanne, ennen kuin puhuttelitte meitä. Ja teitä on neljä.»

      Palmu nyökkäsi, se oli totta, hän nyökkäsi toisenkin kerran ja vajosi mietteihinsä. Seurasi kiristyvä äänettömyys. Tyttö avasi jo suunsa koko ajan häneen katsoen, mutta ei rohjennutkaan kysyä mitään. Kirjailija Laihonen yskähti anteeksipyytävästi.

      »Jos vielä saan palata äskeiseen», hän aloitti ujosti. »Sanoitte, herra Palmu, olevanne komisario poliisilaitoksen rikososastosta. Se on hyvin kummallinen – tar-koitan, mielenkiintoinen sattuma, sillä neiti Vanne ja minä keskustelimme juuri rikoksesta!»

      Säpsähdin. Mutta kirjailija Laihonen siveli hajamielisesti leukaansa ja jatkoi kuin omaa ajatuksenjuoksuaan seuraten:

      »Mutta kuka heistä kutsui poliisin? Sitä en käsitä. Rikoksenhan piti olla niin täydellinen, ettei asianomainen voisi vedota poliisiin.»[38]

      Olin niin tyrmistynyt näistä sanoista, että minut olisi voinut iskeä ruohonkorrella kumoon. Palmukin yllättyi. »Asianomainen?» hän toisti kysyvästi. »Asianomainen ei tosiaankaan voi hälyttää poliisia, sillä hän makaa nyt ruumishuoneessa.»

      »Ruu-ruumishuoneessa!» kertasi neiti Vanne. Hänen molemmat kätensä kohosivat suulle, kasvot kiristyivät pelosta rumiksi ja hän horjui askelen taaksepäin. Kirjailija Laihonen kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi vihaisesti komisario Palmuun:

      »Mitä – mitä huonoa pilaa tämä on?»

      Palmu suuttui. »Bruno Rygseck on kuollut», hän sanoi tylysti. »Hän makaa nyt ruumishuoneessa. Hän hukkui omaan kylpyammeeseensa teidän täällä jutellessanne.»

      Tyttö änkytti: »Si-siinä tapauksessa Bruno ei siis voittanutkaan. Siinä tapauksessa siis —»

      »Sepä oli kummallinen loppu koko tuolle mielettömälle rikossarjalle!» sanoi kirjailija Laihonen hämmästyksestä lamautuneena.

      »Loppu?» toisti Palmu kysyvästi. »Minusta olemme vasta alussa!»

      Mutta hänen ivansa meni hukkaan, sillä kirjailija Laihonen oli niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei edes kuullut hänen sanojaan. »En voi mitään sille», hän sanoi hyvin vakavasti, »että tämä on minun mielestäni ikään kuin taivaan tuomio leikittelystä ihmissielun pahoilla voimilla.»

      »Ta-taivaan tuomio!» en voinut olla sanomatta ääneen, sillä vanhaneiti Rygseck oli sanonut aivan samat sanat ensimmäiseksi salissa kuullessaan Brunon heittäneen henkensä.

      Mutta komisario Palmu palasi tarmokkaasti

37

Хоть убей, я не мог понять, что они нашли друг в друге.

38

Преступление должно было быть идеальным, таким, чтобы пострадавший не мог обратиться в полицию.