813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice

yksityisessä huoneessa Place Beauvaun varrella oli kolme miestä – kuuluisa Valenglay, radikaalisen puolueen johtaja kolmenkymmenen vuoden ajalta ja nyt ministeriön presidentti sekä sisäasiain ministeri; prokuraattori, monsieur Testard; ja poliisiprefekti Delaume.

      Poliisiprefekti ja prokuraattori eivät nousseet tuoleiltaan, joilla olivat istuneet pääministerin pitkällisen puhuttelun aikana. Mutta pääministeri nousi seisaalleen, puristi etsivän osaston päällikön kättä ja lausui mitä sydämellisimmin:

      "Varmaankin, hyvä herra Lenormand, tiedätte syyn, miksi kutsutin teidät."

      "Kesselbachin juttu?"

      "Niin."

* * * * *

      Kesselbachin juttu! Jokainen meistä muistaa ei ainoastaan tuon hälyä herättäneen jutun pääpiirteitä, jonka sotkuista vyyhtiä olen ottanut tässä selvitelläkseni, vaan sen kaikkein pienimmätkin tapaukset, sillä niin suuresti kiinnitti se äskeisinä vuosina meidän kaikkien huomiota. Eikä kukaan meistä unohda, millaista tavatonta kohua se sai aikaan sekä Ranskassa että sen ulkopuolella. Ja kuitenkin iski yleisöön yksi seikka vielä voimallisemmin kuin nuo kolme niin salaperäisesti tehtyä murhaa, kuin tuon teurastuksen hirveä tunnottomuus, kuin mikään muu – ja se seikka oli Arsène Lupinin jälleen ilmestyminen, voisipa sanoa ylösnousemus.

      Arsène Lupin! Kukaan ei ollut kuullut hänestä puhuttavan neljään vuoteen, siitä asti kuin oli tullut päivänvaloon uskomaton, hämmästyttävä Onton Neulan salaisuus ["Ontto neula." Kirj. Maurice Leblanc. Suom. V. Hämeen-Anttila. Arvi A. Kariston kustannuksella, 1909.], siitä päivästä asti, jona hän oli hävinnyt pimeään Sherlock Holmesin ja Isidore Beautreletin silmistä, seljässään kantaen rakastamansa naisen hengetöntä ruumista ja vanhan palvelijattarensa Victoiren saattamana.

      Siitä lähtien oli häntä yleensä pidetty kuolleena. Tätä puhuivat poliisit, jotka kadottaessaan vastustajansa näkyvistään tyytyivät muitta mutkitta hautaamaan hänet.

      Jotkut kuitenkin uskoivat hänen pelastuneen ja päättelivät hänen viettävän rauhallista tavallisen kansalaisen elämää. Heidän oletuksensa mukaan hän eleli vaimonsa ja lastensa kanssa jossakin maatilkkuansa viljellen; toiset taasen väittivät, että hän oli murheen painamana ja maailman turhuuksiin kyllästyneenä sulkeutunut luostarin yksinäisyyteen.

      Ja tässä hän taas kookkaana kohosi yleisön näkyviin, jälleen ryhtyen hellittämättömään taisteluunsa yhteiskuntaa vastaan! Arsène Lupin oli taaskin Arsène Lupin, oikullinen, tapaamaton, häiritsevä, julkea, nerokas Arsène Lupin! Mutta tällä kertaa nousi kauhun huuto. Arsène oli riistänyt ihmishenkiä! Ja rikoksen kataluus, julmuus, raaka häikäilemättömyys olivat niin suuret, että myötätuntoa herättävän sankarin, ritarillisen ja toisinaan tunteellisen seikkailijan kuvan sijalle oitis tuli epäinhimillinen, verenjanoinen ja hillitön hirviö. Ihmiset inhosivat ja kammosivat nyt entistä epäjumalaansa kiihkeämmin kuin olivat häntä sorean käytöksensä ja hauskan hyväntuulisuutensa vuoksi ihailleet.

      Ja pian kääntyi peljästyneen lauman suuttumus poliiseja vastaan. Ennen oli yleisö nauranut. He olivat antaneet hävinneelle poliisikomisariukselle anteeksi sen lystikkään tavan tähden, jolla hän oli antanut itsensä puijata. Mutta pilaa oli kestänyt liian kauvan, ja hirmustumisensa ja raivonsa puuskassa he nyt vaativat viranomaisia tilille noista pöyristyttävistä veritöistä, joita nämä olivat voimattomat ehkäisemään.

      Sanomalehdistössä, julkisissa kokouksissa, kaduilla, vieläpä edustajakamarin puhujalavallakin kajahteli sellainen raivo, että hallitus tunsi levottomuutta ja koetti kaikin mahdollisin keinoin tyynnytellä yleistä kiihtymystä.

      Valenglay, pääministeri, sattui suuresti harrastamaan kaikkia tuollaisia poliisikysymyksiä ja oli useasti huvikseen syventynyt eri tapauksiin etsivän osaston päällikön keralla, jonka hyviä lahjoja ja itsenäistä luonnetta hän piti suuressa arvossa. Hän kutsutti luoksensa keskusteluun prefektin ja prokuraattorin, neuvotteli heidän kanssaan ja lähetti sitte hakemaan hra Lenormandia.

      "Niin, hyvä hra Lenormand, asia koskee Kesselbachin juttua. Mutta ennen kuin käymme siitä puhumaan, täytyy minun mainita teille seikka, joka erityisesti painaa ja voinpa sanoa kiusaa hra poliisiprefektiä. Hra Delaume, tahtoisitteko selittää hra Lenormandille?"

      "Oh, hra Lenormand tietää varsin hyvin, miten on asian laita", sanoi prefekti äänellä, jossa ei sointunut suurtakaan suopeutta hänen käskynalaistaan kohtaan. "Olemme siitä jo keskenämme puhuneet, ja minä olen hänelle lausunut mielipiteeni hänen sopimattomasta käyttäytymisestänsä Palace-hotellissa. Ihmiset ovat yleisesti suutuksissaan."

      Hra Lenormand nousi, otti taskustaan paperin ja laski sen pöydälle.

      "Mikä tämä on?" kysyi Valenglay.

      "Eronhakemukseni, hra ministeripresidentti."

      Valenglay hypähti:

      "Mitä! Teidän eronhakemuksenne! Hyvää tarkottavasta huomautuksesta, jonka hra poliisiprefekti katsoo sopivaksi tehdä teille ja jota hän muuten ei pidä vähääkään tärkeänä, te otatte heti suutahtaaksenne! Teidän täytyy tunnustaa, hyvä hra Lenormand, olevanne hiton herkkä! No, pistäkää tuo paperipalanen takaisin taskuunne ja puhelkaamme vakavasti."

      Etsivän osaston päällikkö istuutui jälleen ja Valenglay sanoi, vaientaen prefektin, joka ei yrittänytkään salata tyytymättömyyttään:

      "Sanalla sanoen, Lenormand, asiana on se, että Lupinin ilmestyminen taas näyttämölle häiritsee meitä. Se roisto on uhmaillut meitä kyllin kauvan. Hänen seikkailemisensa oli tavallisesti huvittavaa, sen tunnustan, ja minä puolestani olin ensimäinen sille nauramaan. Mutta nyt ei ole enää siitä kysymys. On kysymys murhista. Saatoimme kärsiä Lupinia niin kauvan kuin hän hauskutteli lehteri-yleisöä. Mutta kun hän ottaa surmatakseen ihmisiä, niin ei mitenkään!"

      "Mitä siis pyydätte, hra ministeripresidentti?"

      "Mitäkö pyydämme? Sehän on aivan selvää! Ensiksikin hänen vangitsemistaan, ja sitte hänen päätänsä!"

      "Voin luvata teille hänen vangitsemisensa, ennemmin tai myöhemmin, vaan en hänen päätänsä."

      "Mitä! Jos hänet vangitaan, niin hänhän joutuu tutkittavaksi murhista, tuomittavaksi ja mestauslavalle."

      "Ei!"

      "Ja miksi ei?"

      "Siksi että Lupin ei ole murhannut."

      "Kuinka? Tehän olette järjiltänne, Lenormand! Palace-hotellin ruumiit ovat keksintöä, tiemmä! Eikä noita kolmea murhaa ole kukaan tehnyt!"

      "Kyllä, mutta ei Lupin."

      Päällikkö lausui nämä sanat hyvin vakavasti, vaikuttavan tyynesti ja varmasti. Prokuraattori ja prefekti ryhtyivät väittämään vastaan.

      "Varmaankaan, Lenormand", sanoi Valenglay, "ette ilman vakavia syitä esitä tuota oletusta?"

      "Oletus ei se ole."

      "Mitä todistuksia on teillä?"

      "Aluksi kaksi siveellistä, jotka heti esitin tutkintotuomarille ja joita sanomalehdet ovat painostaneet. Ihan ensinnä, Lupin ei surmaa ihmisiä. Toiseksi, miksi olisi hän tappanut ketään, kun oli jo saavuttanut tarkotuksensa, saaliin, eikä hänellä ollut mitään peljättävää kapuloidun ja köytetyn vastustajansa taholta?"

      "Varsin hyvä. Mutta entäs tosiseikkoja?"

      "Tosiseikat eivät järkeä ja johdonmukaista ajattelua vastassa merkitse mitään; ja sitä paitsi ovat tosiseikatkin puolellani. Mitä tarkotusta olisi Lupinin läsnäololla siinä huoneessa, josta savukekotelo löytyi? Toiselta puolen, ne mustat vaatteet, jotka löydettiin ja jotka ilmeisesti kuuluivat murhaajalle, eivät mitaltaan lähestulkoonkaan sovi Lupinille."

      "Tunnette hänet siis, vai mitä?"

      "Minä? En. Mutta Edwards näki hänet, Gourel näki hänet; ja se mies, jonka he näkivät, ei ole sama mies, jonka kamaripalvelijatar näki palvelusväen portailla laahaamassa Chapmania kädestä."

      "Teidän