Mr Britling pääsee selvyyteen I. Герберт Уэллс

epäiltävää tapausta mr Direckillä oli yleensä hyvä onni. Hänen osakseen sattui miellyttäviä seikkoja. Niihin kuului hänen palkallinen sihteerinvirkansa tuossa mietteliäiden Massachusettsin liikemiesten yhdistyksessä, johon jo edellä viitattiin. Yhdistyksen tarkoituksena oli päästä ripeästi kosketuksiin aikamme parhaan ajattelun kanssa.

      Massachusettsin liikemiesten, joilla oli liian paljon käytännöllisiä askareita hoidettavinaan voidakseen seurata nykyaikaista ajattelua sen kaikkiin haarautumiin ja piilopaikkoihin, oli pakko keksiä keinoja, joiden avulla pääsisi tehokkaasti ja suorinta tietä asiain ytimeen. He olivat päättäneet jättää etsiskelemättä parhainta ajattelua sen itämisasteilta ja odottaa kunnes se on ehtinyt selvästi ilmaantua ja voittaa vankkaa kannatusta. Sen sijaan että olisivat vaivalloisesti kahlanneet läpi vaikeatajuisten ja tuloksiltaan mahdollisesti jo sivuutettujen teosten, he tarjosivat ilmaantuneelle uudelle ajattelijalle kunnioitusta herättävän palkkion kutsuen hänet luokseen pitämään luentoja ja keskustelukokouksia sekä sanomaan heille yksinkertaiseen, asialliseen ja täydelliseen tapaan sen mitä hänellä oli sanottavaa. Hänen oli sanalla sanoen tultava ja oltava oma itsensä – erittäin keskitetyssä muodossa. Siten oli joukko mielenkiintoisia eurooppalaisia päässyt erittäin miellyttäville Amerikan-matkoille, ja yhdistyksellä oli ollut tilaisuutta muodostaa itselleen sangen selväpiirteisiä käsityksiä heidän opeistansa. Mr Britling sattui olemaan niitä edustavia ajattelijoita, joista yhdistys oli päättänyt ottaa selkoa. Mr Direck oli nyt saapunut panemaan alulle kysymyksessä olevaa kutsua ja tarjoamaan hänelle tuota suurenmoista korvausta, jolla yhdistys ei kunnioittanut ainoastaan vierailijoitaan, vaan myöskin itseänsä. Mr Direck oli jo lähettänyt mr Britlingille suosituskirjeen, jossa tosin ei mainittu matkan nimenomaista tarkoitusta, vaan lausuttiin julki pelkkä halu tulla hänet tuntemaan. Kirje oli sepitetty niin onnekkaasti ja sen kirjoittaja oli jättänyt mr Britlingin mieleen eräältä hänen aikaisemmalta New Yorkissa käynneiltään niin miellyttävän ja vieraanvaraisen muiston, että mr Direckiä kohta pyydettiin ei ainoastaan käymään katsomassa, vaan viettämään muutamia päiviä mr Britlingin luona.

      Siinä he nyt pudistelivat toistensa kättä.

      Mr Britling ei ollut ensinkään sen näköinen kuin mr Direck oli luullut hänen olevan. Hän oli odottanut tapaavansa englantilaisen puettuna tweediin, siis englantilaisen maalaispuvussa, sellaisena kuin kuvitetut amerikkalaiset kertomukset hänet esittävät. Maalaismallisen tweedpuvun taustalta hän on odottanut pistävän näkyviin lempeän surumielisten kasvojen, joissa mietteliäisyys leviää aina riippuviin viiksenkärkiin asti, ja jotka mr Britlingin kustantaja jostakin perusteettomasta ja valitettavasta syystä oli tehnyt tutuiksi Amerikan yleisölle. Sen sijaan mr Britling oli puettu sekalaiseen pukuun, ja lempeys oli kaikkein mahdottomin häneen sovitettavista ominaisuuksista. Hänen viiksensä, hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa pörhöttivät; hänen punakat, pisamaiset kasvonsakin tuntuivat pyrkivän pörhistymään. Hänen pienet, pähkinänruskeat silmänsä ikäänkuin kilahtaen kiintyivät mr Direckiin. Mr Britling kuului siihen laajaan, mutta kuitenkin huomattavaan ihmisryhmään, jonka jäsenet näyttävät jo valokuvauskonetta lähestyessään vaihtavan tukkaa, vaatteita ja henkistä olemustaan. Yhdenkään valokuvaajan ei ollut onnistunut vangita vilahdustakaan hänen oleellisesta britlingisyydestään ja pörhöisyydestään. Ainoastaan valokuvauskone voi taivuttaa mr Britlingin harjaamaan hiuksensa, ja yksin valokuvauskonetta varten hän säästi sen alistuvan marttyyriuden ilmeen, jonka mr Direck hyvin tunsi. Mr Direck ei ollut myöskään varustautunut kokemaan eräänlaista oikullisuutta, jota toisinaan ilmeni mr Britlingin vaatetuksessa. Hänellä oli nyt yllään sangen vanha sininen flanellinuttu, päässä ei ollut mitään, housut olivat lyhytlahkeiset, ei ratsastushousujen tapaiset, vaan melkoisen pullottavat polvihousut kunnianarvoisesta kotikutoisesta tweedkankaasta, joka kasautuu nystyiksi ja pallukoiksi kaikilta kulumakohdiltaan. Villasukat olivat valuneet laskoksiin, ja jalkoja suojasivat ihmeelliset, värikkäästä niinentapaisesta aineesta punotut virsut, jollaisia myydään Pohjois-Ranskassa. Nämä olivat helakanpunaiset, kuteena viheriää. Hän näet oli vasta viime hetkessä tullut muistaneeksi, että oli mentävä asemalle ottamaan vastaan mr Direckiä, ja hän oli lähtenyt työhuoneestaan niissä vaatteissa, jotka olivat sattuneet olemaan käsillä hänen noustessaan. Kasvoissa näkyi sama hilpeä ilme kuin pörhöisellä terrierillä sen tekeytyessä ystävälliseksi, ja mr Direckiä hämmästytti, että mr Britlinginläinen todella etevä-älyinen mies saattoi olla niin tavattoman lyhyt.

      Kieltää näet ei sovi, että mr Britling oli tavallansa etevä. Tämän romaanin sankari ja esine oli jo kertomuksemme alkaessa huomattu henkilö. Sekä vanhan että uuden maailman Kuka kukin on tiesi hänestä. Viimeksi kuluneina muutamina vuosina hän oli jokseenkin nopeasti kohonnut kirjailijaksi, jota amerikkalaisen yleisön sivistyneemmät piirit pitivät arvossa ja mielellään lukivat, tunsipa hänet pieni valiopiiri englantilaisiakin lukijoita. Ne amerikkalaiset, jotka olivat hänet keksineet, pitivät häntä aluksi esseistinä, vakavana esseistinä, joka kirjoitti estetiikasta, itämaisesta ajattelusta, kansallisluonteista, runoilijoista ja maalauksista. Muutamia vuosia sitten hän oli kulkenut halki Amerikan Kahnin apurahan-saajana, yhtenä niistä lupaavista kirjailijoista ja älykkäistä henkilöistä, jotka pariisilaisen Auguste Kahnin avustamina liikkuivat mukavuutta ja arvonantoa nauttien tuon omalaatuisen ihmisystävän vieraina ympäri maailman – hankkiakseen itselleen yleismaailmallista henkeä. Aikaisemmin hän oli ollut Lontoon Times'in taide- ja kirjallisuusarvostelijana ja runsasmietteisten artikkelien sepittäjänä. Hän oli aloitellut Pembroke-stipendiaattina ja palkitun runoelman kirjoittajana. Matkaltaan maailman ympäri hän oli palannut mietteliääseen, mutta omalaatuiseen kulmaansa The Times'issä, oli julkaissut kansallisia sukulaisuuksia ja sosiaalista sielutiedettä käsitteleviä teoksia, jotka nopeasti nostivat hänet huomattuun asemaan.

      Luonnonlaadultaan hän oli ärtyisä. Tämä seikka loi häneen kärkeä ja tulta; sitäpaitsi hänessä ilmeni jonkinlaista sisukasta omalaatuisuutta ja luontaista auliutta. Hän oli aina eloisa, toisinaan monisanainen, ei koskaan halpamainen. Hän kirjoitti ja puhui mielellään. Hän puhui kaikesta, hänellä oli ajatuksia kaikesta; hän ei voinut pidättyä kaikkea ajattelemasta yhtä vähän kuin koira voi olla nuuskimatta ihmisten kantapäitä. Hän nuuski todellisuuden kantapäitä. Monet pitivät häntä mielenkiintoisena ja virkistävänä, joidenkin harvain mielestä hän oli kerrassaan sietämätön. Hänellä oli loppumattoman runsaasti ajatuksia roduista ja valtioista, yhteiskunnallisista oloista ja poliittisista laitoksista, puutarhoista ja automobiileista, Intian ja Kiinan tulevaisuudesta, estetiikasta, Amerikasta ja ihmiskunnan yleisestä kasvattamisesta… Ja kaikista muista samantapaisista asioista…

      Mr Direck oli lukenut koko joukon mr Britlingin kirjoitettua aaterikkautta; hän keksi siinä huvittavaa ja herätteitä antavaa ainesta, ja todellinen, palava halu oli tuonut hänet tapaamaan miestä itseänsä. Matkalla yli Atlantin ja seuraavina päivinä hän oli suunnitellut tätä kohtausta eri äänilajeja käytellen, mutta aina edellyttäen mr Britlingin olevan ison, rauhallisen, miettivän miehen, miehen, joka istuisi vain kuunnellen ikäänkuin tarkkaavainen seurakunta. Mr Direck oli sorvaillut kokoon joukon miellyttäviä ja kiehtovia johdantoja ja nyt hän tunsi hetken tulleen esittää joku noista monista yksinkertaisista, muistettavista lauselmista. Suunnitelmia tehdessään ei hän ikävä kyllä ollut ottanut huomioon mr Britlingin välitöntä eloisuutta eikä Matching's Easyn asemapäällikköä. Ollenkaan huolimatta mr Direckin ja mr Britlingin välisistä keskusteluvelvollisuuksista mainittu virkamies tarttui mr Direckin käsilaukkuun, lähti kulkemaan herrain rinnalla kohti uloskäytävää ja ryhtyi jatkamaan sokerihernettä koskevaa keskeytynyttä selvittelyään, joka alun pitäen oli aiottu mr Britlingin kuultavaksi.

      Hän oli pieni, elähtänyt mies; kasvonpiirteet olivat varmat ja ääni merimiehen. Ilmeisesti hän laski itsensä ja kuulijainsa välisen etäisyyden liian suureksi.

      "Mr Darling, joka on puutarhurina Gaveringsissa, hän ei saa sellaisia sokeriherneitä, koetti miten hyvänsä. Kyllä hän onkin koettanut. Hiekkaa pohjalastiksi ja samat siemenet kuin minullakin. Tuli tänne tässä eräänä päivänä ja sanoi minulle, 'peijakas', sanoi, 'en minä käsitä minkätähden joku asemapäällikkö löylyttää puutarhurin hänen omalla alallaan, mutta sen te teette', sanoi hän. 'Ja vielä joutohetkinänne',