Ylämaan leski. Вальтер Скотт

uoman kallasta pitkin laskeutuen jätimme taaksemme mahtavan järvenselän, josta tuo raju virta saa alkunsa. Kalliot ja jyrkänteet, jotka kohosivat kohtisuoraan polultamme oikealla kädellä, olivat säilyttäneet vielä joitakuita rippeitä entisestä metsäpeitteestään, joka oli viime aikoina kaadettu Bunawen rautavalimojen syöttämiseksi, kuten Donald MacLeish meille kertoi. Tämä seikka sai meidät huomaavasti kiinnittämään katseemme isoon tammeen, joka kasvoi vasemmallamme virran puolella.

      Se näytti harvinaisen vankalta ja suuremmoisuudellaan viehättävältä rungolta, kohoten paikasta, missä näytti olevan juuri tilkkunen avointa maata valtavien järkäleiden lomassa, joita oli vierinyt vuorelta. Aseman runollisuutta lisäsi se, että aukio levisi ylpeäoksaisen kallion juuritse, jonka laelta syöksähti tunturipuro kuudenkymmenen jalan putouksena, pirstoutuen vaahdoksi ja kasteeksi. Pohjalla puro häviölle joutuneen kenraalin tavoin vaivoin kokosi hajaantuneet joukkonsa ja ikäänkuin talttuneena haki itselleen äänettömän pääsyn kanervikon poikki Aween.

      Puu ja putous tehosivat minuun suuresti, ja mieleni teki päästä lähemmäksi niitä. En tosin ajatellut luonnoskirjaa tai harjotelmasalkkua, sillä nuoruudessani eivät neitoset olleet tottuneet hiilipiirustimiin, jolleivät kyenneet käyttämään niitä johonkin pätevään tarkotukseen. Mutta tuntui vain huvittavalta tarkastaa niitä likemmältä.

      Donald avasi heti vaununoven, mutta huomautti rinteen olevan louhikkoista kävellä ja vakuutti näkeväni puun paremmin, jos pysyttelin tiellä vielä satakunnan kyynärää, jolloin se sivuutti lähemmältä paikan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt erityisesti pitävän koko aikeesta. "Tiedän paljoa verremmän puun kuin tuo on – likempänä Bunawea", hän sanoi, "ja siellä on tasaista seisahdustilaa vaunuille, kun sitävastoin näillä rinteillä on vaikea pysäyttää. Mutta niinkuin armollinen rouva vain tahtoo…"

      Armollinen rouva piti mieluisampana katsella edessään nousevaa uhkeata puuta kuin kulkea ohitse vielä uhkeamman odotuksessa. Me siis kävelimme vaunujen vieressä, saapuaksemme kohtaan, mistä me Donaldin vakuutuksen mukaan saatoimme kapuilematta mennä niin lähelle puuta kuin halusimme, "vaikka minä en neuvoisi teitä menemään likemmäksi valtatieltä", hän lisäsi.

      Donaldin ruskettuneilla kasvoilla kuvastui jotakin vakavaa ja salaperäistä hänen lausuessaan meille tämän vihjauksen, ja hänen sävynsä poikkesi niin suuresti hänen tavanmukaisesta suoruudestaan, että naisellinen uteliaisuuteni heräsi. Kävelimme sillävälin eteenpäin, ja minä huomasin, että puu – jonka nyt olimme menettäneet näkyvistämme väliintulleen kummun taa – olikin etäämpänä kuin olin ensimältä luullut.

      "Olisinpa voinut vannoa", virkoin oppaalleni, "että tuo puu ja putous olivat juuri se paikka, johon aioitte järjestää tämänpäiväisen pysähdyksemme".

      "Taivas varjelkoon", sanoi Donald pikaisesti.

      "Ja miksi, Donald? Minkätähden tahtoisitte sivuuttaa noin miellyttävän kohdan?"

      "Se on liian likellä Dalmallya, armollinen rouva, hevosten syöttämiseksi. Niiden poloisten päivällinen tulisi silloin liian liki niiden aamiaista … ja sitäpaitsi ei sinne ole hyvä poiketa."

      "Kas siinäpä se salaisuus sitten onkin. Siellä asustaa joku kouko tai peikko, velho tai noita-akka, mörkö taikka keijuinen?"

      "Ei yhtikäs, armollinen rouva – ihan te nyt olette poikessa polulta, niin sanoakseni. Mutta jos teidän armonne malttaa vain odottaa, kunnes olemme päässeet sivutse paikasta ja pois notkosta, kerron teille kyllä kaikki. Ei ole ollenkaan onneksi puhua semmoisista seikoista siellä missä ne tapahtuivat."

      Minun oli pakko hillitä uteliaisuuttani. Huomasinhan, että jos itsepintaisesti vääntäisin puhelua yhtäänne, Donaldin punoessa sitä toisaanne, tekisin hänen vastustuksensa vain sitä sitkeämmäksi, kuten hamppuköyden. Vihdoin tuli eteemme luvattu tienmutka, toimittaen meidät viidenkymmenen askeleen päähän puusta, jota halusin ihailla, ja nyt havaitsin kummastuksekseni, että sitä ympäröivien kallioiden keskessä oli ihmisasumus.

      Se oli pikkaraisin ja kurjimman näköinen mökki, mitä olin Ylämaassakaan koskaan nähnyt. Multaseinät eivät olleet neljää jalkaa korkeita, katto oli ruovoilla ja kahiloilla paikattua turvetta, savesta muovattu savutorvi oli sidelty olkinuorilla, ja kaikkea, mökin koko ulkopintaa seiniltä savupiipun harjalle, peitti runsas kasvullisuus – laukka, nurmikka ja sammal, kuten tuollaisista aineksista rakennettuja rapistuneita mökkejä yleensä.

      Ei näkynyt merkkiäkään kaalimaasta, joka tavallisesti kuuluu viheliäisimpiinkin hökkeleihin, ja elollista emme nähneet muuta kuin mökin katolla pureskelevan kilin ja jonkun matkan päässä sen emon käymässä laitumella tammen ja Awe-joen keskivaiheilla.

      "Mikä mies" – en voinut olla huudahtamatta – "onkaan voinut tehdä kyllin suurta syntiä, ansaitakseen noin kurjan asunnon!"

      "Syntiä kylliksi", sanoi Donald MacLeish, puoleksi pidättäen ähkäyksen, "ja kurjuuttakin kylliksi, sen Jumala tietää. Eikä se minkään miehen asunto olekaan, vaan vaimoihmisen."

      "Vaimon!" toistin minä. "Noin yksinäisessä paikassa! Millainen nainen se lieneekään?"

      "Tulkaahan tänne, armollinen rouva, niin saatte itse päättää", sanoi

      Donald.

      Ja edettyämme muutaman askeleen ja käännyttyämme äkkiä vasemmalle saimme näkyviimme päinvastaisen puolen leveärintaisesta jättiläistammesta kuin ollessamme sitä äsken lähenemässä.

      "Jos hän pitää vanhan tapansa, niin hän on tuolla tähän aikaan päivästä", virkkoi Donald, mutta vaikeni samassa ja osotti sormellaan, ikäänkuin peljäten tulevansa kuulluksi.

      Katsoessani huomasin – ja hiukan pelonsekaisin tuntein – naisolennon istumassa tammen juurella, pää kumarassa, kädet ristiin liitettyinä ja tumma linnikko heitettynä pään yli, ihan kuten Judah esitetään syrialaisissa mitaleissa istumassa palmupuunsa alla. Minuun tarttui se arka kunnioitus, jota oppaani näytti tuntevan tätä yksinäistä olentoa kohtaan, enkä ajatellutkaan lähestyä häntä paremmin tarkatakseni, ennen kuin olin luonut kysyvän katseen Donaldiin. Tämä vastasi siihen puolittain kuiskaten: "Hän on ollut järkiään paha nainen, armollinen rouva."

      "Järjiltään, sanotte", vastasin minä, kuullen vajavasti. "Sitte hän kenties onkin vaarallinen?"

      "Ei – hän ei ole järjiltään", selitti Donald. "Silloin hän ehkä kyllä olisi onnellisempi kuin tänällään – vaikka ajatellessaan, mitä hän on tehnyt ja pannut tapahtumaan mieluummin kuin hiuskarvankaan vertaa peräytynyt omasta häijystä sisustaan, hän ei varmaankaan voi olla varsin tasaisellakaan mielellä. Mutta hän ei ole hullu eikä ilkijuoninen; ja kuitenkin, hyvä rouva, on luullakseni parasta, ettette mene lähemmäksi häntä."

      Ja sitte hän muutamin kiireisin sanoin tutustutti minut tarinaan, jonka tässä kerron yksityiskohtaisemmin. Kuuntelin selostusta sekä kauhistuneesti että myötätuntoisesti, ja tämä vaikutelma houkutti minua lähenemään kärsivää ja lausumaan hänelle lohdun tai oikeammin säälin sanoja, mutta samalla pelotti minua siitä aikeesta.

      Sama vaikutelma olikin häntä kohtaan vallitsevana ympäristön ylämaalaisten kesken. Heidän silmissään oli Elspat MacTavish – eli Puun Vaimo, kuten he häntä nimittivät – samanlainen olento kuin kreikkalaisten keskuudessa raivotarten ahdistamat ihmiset, jotka suurten rikoksiensa johdosta kokivat sielullisia tuskia. Kreikkalaisethan pitivät Oresteen ja Oidipoksen kaltaisia onnettomia vähemmin tahallisina rikkomustensa tekijöinä kuin tahdottomina välikappaleina, joilla Sallimuksen kauheita säännöksiä oli pantu täytäntöön, ja heidän herättämäänsä pelkoon yhtyi kunnioitusta.

      Edelleen kuulin Donald MacLeishiltä, että jonkun verran pelkäiltiin huonon onnen seuraavan niitä, jotka rohkenivat liiaksi lähestyä tai häiritä noin sanomattoman onnettoman olennon kaameata yksinäisyyttä. Oletettiin, että jokaisen joka lähestyi häntä, täytyi jossain kohden kokea hänen kurjuutensa tartuntaa.

      Hiukan vastahakoisesti siis näki Donald minun valmistautuvan pääsemään lähemmällä katsomaan kärsivää, ja yhtä haluttomasti