Klondyken kuningas. Джек Лондон

oli päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat suurten summien olevan kysymyksessä. Vaikk'ei heidän kasvoistaan näkynyt mitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen koetti näyttää luonnolliselta, ja jokaisen "luonnollisuus" oli erilainen. Hal Campbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan. Ranskan-Louisin mielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti tavallisen hyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa muodossa. Kearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen, ja Elam Harnish taas oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin aina. Yksitoistatuhatta dollaria oli jo pelissä, ja merkit olivat sikin sokin läjässä keskellä pöytää.

      "Minulla ei ole enää merkkejä", huomautti Kearns valittaen. "Meidän on parasta ruveta pitämään kirjaa."

      "Olen hyvilläni, että kestätte", kuului MacDonaldin rohkaiseva vastaus.

      "En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria, mutt'ei kukaan estäne teitä korottamasta."

      "Korottamasta – hiiteen. Uskokaa se, että minä saan kortteja yhtä hyvin kuin tekin." Kearns katsoi korttejaan.

      "Sanonpa teille, Mac, mitä teen. Minulla on sellaiset kortit, että kuulostan kolmella tuhannella."

      Hän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti sen keskelle pöytää.

      Kaikkien katseet kohdistuivat Ranskan-Louisiin. Hän hypisteli korttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti: "Ei ainoatakaan kunnon korttia, perhana vie!" ja heitti äkeissään korttinsa hylättyjen korttien läjään.

      Seuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi katseensa Campbelliin.

      "En huolisi korttejanne, Jack", sanoi hän suorittaen pakolliset kaksituhatta dollaria.

      Silmät kääntyivät Harnishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle ja työnsi sen keskemmälle pöytää.

      "Aion opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu eikä armeliaisuusseura", hän sanoi. "Näen teidät, Jack, ja korotan tuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne."

      "Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan tuhannella", oli MacDonaldin vastaus. "Onko teillä, Jack, vielä kortteja?"

      "Onhan täällä muutama." Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. "Ja minä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen on asemani. Ensin höyrylaivani, Bella, tiedättehän, jonka arvo on kaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen. Sitten minulla on Sixty Milessä viidentuhannen arvosta tavaroita hyllyllä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt Linderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla."

      "Tulkaa vain peliin, olette täysin kelvollinen", oli Päivänpaisteen vastaus. "Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla mainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa ja toisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden valtausosuuksia. Tunnettehan maaperän, Campbell. Kelpaako?"

      "Varmasti, Päivänpaiste."

      "Korkeako peli nyt on?" kysyi Kearns. "Kuulostaminen kaksituhatta."

      "Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin", varoitti Päivänpaiste.

      "Minulla on erinomaiset kortit", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen arvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskelle. "Tunnen miten selkääni syyhyttää."

      "On minullakin tavalliset kortit", ilmoitti Campbell, pistäen paperilippunsa kasaan. "Mutta niillä ei kannata korottaa."

      "Minun korteillani kannattaa", pisti Päivänpaiste väliin ja kirjoitti sitten ääneti paperilipulle. "Kuulostan tuhannella ja korotan toisella mokomalla."

      Neito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen paras ystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Päivänpaisteen olkapään ylitse hän otti käteensä tämän kortit ja katsoi niitä pitäen samalla noiden viiden kortin kuvapuolta varjossa rintaansa vasten. Hän näki, että siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa, mutta kukaan ei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat hänen kasvojaan, kun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet mitään. Hänen kasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas värähtänyt, sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät välähtäneet. Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle, ja häntä tarkanneet katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää mitään.

      MacDonald hymyili hyväntahtoisesti. "Näen panoksenne, Päivänpaiste ja korotan nyt kahdellatuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?"

      "Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja sitten on vielä Päivänpaisteen vuoro."

      "Niin onkin", myönsi Päivänpaiste Campbellin heitettyä pöydälle korttinsa. "Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä kuulostan kahdellatuhannella, ja sitten saatte nähdä kuka voittaa."

      Kuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt äänet. Kolmekymmentäneljätuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli oli vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Päivänpaiste piti kolme rouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja nyt ei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi valtansa rajan. Eikä Päivänpaistekaan katsonut. Nuo kaksi korttia olivat pöydällä kuvapuoli alaspäin, kuten jakaja oli ne heittänyt. "Haluatko kortteja"? kysyi Kearns MacDonaldilta.

      "Omani riittävät", kuului vastaus.

      "Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte", varoitti Kearns häntä.

      "En välitä."

      Kearns osti itselleen kaksi korttia, mutt'ei katsonut niitä.

      Harnish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.

      "En milloinkaan lähde pelistä kesken", sanoi hän hitaasti, katsoen ravintoloitsijaan. "Antakaa tulla, Mac."

      MacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma siitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle ja pani sen pöydällä olevaan läjään, virkkaen vain:

      "Viisituhatta."

      Kearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta korttiaan, luki kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä ollut liikoja kortteja, ja kirjoitti jotakin paperille.

      "Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin pitää puoliani Päivänpaistetta vastaan."

      Jännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Päivänpaisteeseen, joka niinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko hänellä todella kaikkiaan viisi.

      "Korotan vielä viidellätuhannella … voidakseni pitää puoliani teitä vastaan, Jack."

      "Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia vastaan", sanoi MacDonald vuorostaan.

      Hänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä, ja suupielet vavahtelivat hermostuneesti hänen puhuessaan.

      Kearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan paperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.

      "Minä korotan vielä viidellätuhannella", sanoi hän. Päivänpaiste oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista öljylampuista lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien pronssiväri oli tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen sieraimensa olivat laajentuneet ja jännittyneet. Sieraimet olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä esi-isiltä, joilta hän myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran henkitorvensa.

      "Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta", huomautti Kearns. "Ja sen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä korotan viidellätuhannella."

      Päivänpaiste nojautui tuolinsa selkämykseen ja katseli öljylamppuun samalla kuin laski ääneen.

      "Viime