Klondyken kuningas. Джек Лондон

jalan syvyydeltä he tapasivat hienon sorajuovan ja siinä kultaa, ja koekattilasta saatiin kuuden ja kahdeksan dollarin arvosta kultaa. Ikävä kyllä oli tämä sorajuova vain tuuman paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa oli muinaisten puiden runkoja ja maan päältä hävinneiden eläinten luukivettymiä. Mutta he olivat kuin olivatkin löytäneet kultaa, ja mikä oli luultavampaa kuin että he löytäisivät suuren kerrostuman peruskallioon päästyään? He tahtoivat kaivautua peruskallioon saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen askeleen syvyydessä. He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa työvuorossa ja kahdessa kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.

      Tähän aikaan heidän papunsa loppuivat, ja Davis lähetettiin pääleiriin hakemaan lisää ruokaa. Davis oli itse sisukas vanhan ajan erämies. Matka edestakaisin oli sata mailia, mutta hän lupasi tulla takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan ilman kuormaaja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Mutta hän saapuikin toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri menneet levolle, kun kuulivat hänen tulevan.

      "Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Davisin pitkähköt, totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin tavallisesti.

      Joe Hines heitti puita nuotioon, ja nuo kolme miestä kömpivät makuuvaippoihinsa lämmittelemään. Davisin parrakkaat posket olivat jäässä samoin kuin hänen kulmakarvassakin, joten hän turkeissaan näytti uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.

      "Muistatteko tuota isoa kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista kulmaa?" aloitti Davis.

      Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo iso puu, joka oli näyttänyt niin vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon painon, oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai toisella irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon kanssa oli ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä avulla niin kauan oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut ja kaatunut rutisten maahan ja turmellut telineen ja järkyttänyt vuorostaan tasapainoa, jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa olivat rakentaneet. Ahmat olivat menneet hävitetylle varastopaikalle, ja mitä ne eivät olleet syöneet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.

      "Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja koiranruoan", kertoi Davis, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat säkkeihin reiät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat kuljettaneet neljännesmailin päähän paikalta."

      Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven vallitessa ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita, mutta he olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja miettimään asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan:

      "Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita … vaikk'ei riisiä ollut jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."

      "Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Päivänpaiste vuorostaan.

      "Minä lähden", sanoi Finn.

      He tuumivat vielä kotvasen.

      "Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kuin hän palaa?" kysyi Hines.

      "On vain yksi neuvo siihen", sanoi Davis puolestaan. "Sinä, Joe, otat toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia, kunnes löydät intiaanit. Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin kuin Henry ehtii takaisin Sixty Milesta, ja teidän lähdettyänne on meitä täällä syömässä vain Päivänpaiste ja minä, ja me kyllä tulemme toimeen."

      "Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan, löytäisimmekö mitään ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Päivänpaiste makuulle ja kääri makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on varhain lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Davis ja minä lähdemme kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."

8

      Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat. Kolmantena päivänä keskipäivällä yhdytti heidät Davis ja ilmoitti, ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli Päivänpaiste tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä, aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat vaivalloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät sen kyllä jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.

      Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa niistä Päivänpaisteelle ja Davisille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat, joiden täytyi elää muutaman unssin päivittäisillä papuannoksilla, kulkivat hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella, viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat Päivänpaiste ja Davis toivottomassa asemassa. Enempää he eivät saattaneet eivätkä uskaltaneet tehdä. Päivät kuluivat, ja talvi alkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin salama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu alkoi, ja Päivänpaiste ja Davis laihoina ja nälkäisinä aprikoivat, miten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki mahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin heidän olisi pitänyt palata, jo kauan sitten ohi. Epäilemättä oli heitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena, että yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus, ja pääasiallisesti siksi oli lähetetty kaksi eri suuntiin. Mutta että tapaturma sattuisi heille molemmille, oli lopullinen onnettomuus.

      Kuitenkin Päivänpaiste ja Davis elää kituuttivat yhä vielä toivoen, vaikka toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt ohut sakkakerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen seassa oli hajallaan jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauemmaksi he ennättivät telineen paikalta, sitä vähemmän löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.

      Davis oli vanhempi heistä, ja hän se ensiksi uupuikin, niin että makasi suurimman osan päivää turkiksissaan. Silloin tällöin saatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Päivänpaisteen toimeksi, ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti, ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli hyvin vähän, ja kului päiviä Päivänpaisteen näkemättä ainoatakaan. Kun hän näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä, tähtäsi hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka kiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän taipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta hän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin, pelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli panoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat, ja hän pelasi niinkuin ainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja harkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka laukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei hän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.

      Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja luut murskattiin, niin että voitiin pureskella niitä