Sosialismi ja individualismi. Wilde Oscar

jälkeen, kun hän siitä ei enää saa huvia eikä tiedä sen määrää. Ihminen tekee työtä henkensä kaupalla hankkiakseen itselleen omaisuutta, ja se ei olekaan ensinkään ihmeteltävää, kun ottaa huomioon ne tavattomat edut, jotka johtuvat omaisuudesta. Täytyy valittaa, että yhteiskunta on niin rakennettu, että ihminen on teljetty kaivokseen, missä hän ei voi päästää vapaasti kehittymään kaikkea sitä kaunista ja ihanaa, mitä hänessä on, ja missä hän itse asiassa on vailla todellista elämänhalua ja iloa. Ja lisäksi on hänen elämänsä nykyisissä oloissa hyvin epävarma. Rikas kauppias voi joka hetki elämässään – ja niin tapahtuu usein – ilman omaa syytään joutua olosuhteiden varaan, mihin hän ei voi vähääkään vaikuttaa. Hitusen enemmän myrskyä kuin tavallista tai pikainen sään vaihdos taikka joku muu jokapäiväinen tapahtuma vain – ja hänen laivansa vajoaa, hänen keinottelunsa epäonnistuvat, hänestä tulee köyhä mies, jolla ei ole enää yhteiskunnallista asemaansa. Mikään ei tietenkään pitäisi voida vahingoittaa ihmistä paitsi hän itse. Mikään ei yleensä saisi tehdä ihmistä köyhemmäksi. Mitä on ihmisessä itsessään, sen hän todella omaa, muun tulee olla merkityksetön.

      Vasta sitten, kun yksityisomaisuus tulee poistettua, saamme me siis todellisen, kauniin ja terveen yksilöllisyyden. Kukaan ei enään tule kuluttamaan elämäänsä turhaan kokoamalla itselleen tavaraa ja arvopapereita. Silloin tullaan elämään. Niin, elämään – miten harvinaista se onkaan maailmassa! Useimmat ihmisethän ovat vain olemassa, ei sen enempää.

      Saattaa kysyä, olemmeko me edes koskaan nähneet, että joku henkilöllisyys olisi saavuttanut elämässään täydellisyyden. Kyllä, mutta vain mielikuvituksellisen taiteen piirissä, todellisuudessa emme sitä milloinkaan ole havainneet. Caesar, niin sanoo Mommsen, oli perin täydellinen ihminen. Mutta miten hirveän epävarma olikaan hänen olemassa olonsa! Kaikkialla missä on mies, joka käyttää valtaa, on myös toinen, joka vastustaa sitä. Caesar oli hyvin täydellinen, mutta hänen täydellisyytensä oli liian vaarallisella tiellä. Marcus Aurelius oli täydellinen ihminen, sanoo Renan. Niin, suuri keisari oli kyllä täydellinen. Mutta miten sietämättömät olivatkaan ne ikuiset vaatimukset, jotka asetettiin hänelle! Hän horjui Rooman valtakunnan painon alla. Hänen täytyi ymmärtää, miten hullua oli, että yksi ainoa mies olisi kantanut koko taakan tuosta jättiläismäisestä maailmanvallasta. Täydellisellä ihmisellä tarkoitan minä sellaista, joka voi elää täysin yhtenäistä elämää olosuhteista riippumatta, sellaista, jota ei revitä eikä raadella ja joka ei käy kokoon eikä ole aina vaaran alaisena. Useimmat henkilöllisyydet ovat pakostakin olleet kumousmiehiä. He ovat tuhlanneet puolet voimistaan taisteluihin muun maailman kanssa. Byron'in henkilöllisyys esim. sai kauhean kolauksen taistelussa englantilaisten tyhmyyttä, teeskentelyä ja poroporvarillisuutta vastaan. Sellaiset taistelut eivät nimittäin aina terästä voimia, vaan päinvastoin päästävät usein heikkouden aivan rajattomasti versomaan. Niinpä ei Byron'kaan koskaan voinut antaa meille, mitä hän olisi voinut. Shelley onnistui siinä suhteessa paremmin. Kuten Byron, jätti hänkin Englannin niin pian kuin mahdollista. Mutta hän ei ollut niin tunnettu. Jos englantilaiset olisivatkin tietäneet kuinka suuri runoilija hän itse asiassa oli, olisivat he kyllä hyökänneet hänen kimppuunsa, ja toimittaneet hänelle niin epämukavan elämän kuin mahdollista. Mutta hän ei näytellyt yhteiskunnassa mitään osaa ja säästyi niin ollen jossain määrin. Hänessäkin on kuitenkin kumouksellinen piirre hyvin vahva. Mutta täydellisen henkilöllisyyden tunnusmerkkinä ei sentään ole kumouksellisuus, vaan sopusointu.