Taivasko vai helvetti y.m. humoreskeja. Марк Твен

miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä, äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä. Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.

      – Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että minun täytyy niin usein keskeyttää ajatellakseni.

      – Mutta sitä et saa tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.

      – No niin… ne kolme everstiä…

      – Tunnetko heidät, isä?

      – Tunnen, lemmittyni.

      – Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että saisin heitä suudella?

      Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:

      – Kyllä, yhtä heistä, rakkaani! No – suutele minua hänen sijastaan.

      – Noin, pappa – ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen, että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei voi olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella – eikö totta, isä?

      – Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!

      – Äiti! – Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä käy hyvin. Jatka, isä.

      – Silloin olivat kaikki suruissaan – niin, kaikki he olivat; minä tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa – sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärräthän – ja nyt he pyysivät, että kaksi everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään oman velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja kaksi heistä jää eloon.

      – No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee kuolla? Voi miesparkaa!

      – Eivät. He kieltäytyivät.

      – Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.

      – Eivät.

      – Minkävuoksi?

      – He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön milloin tahansa.

      – Mitä se merkitsee, isä?

      – Sitä että… heidät ammuttaisiin joka ainoa.

      – Kuulkaa!

      Puhallustako? Ei. Tram – tram – trum – tram – trum – .

      – Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!

      – Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun laskea heidät sisälle, isä, salli minun!

      Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä! Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!

      Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä; heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin…

      Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin – Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.

      – Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän sanoin, että niin kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän…

      – Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!

      II

      Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan käskettiin hänet menemään ulos leikkimään – äiti oli kovin sairas. Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen; mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta, että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa, kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse asian huolekseen.

      Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:

      – Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa vastaan.

      Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:

      – Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.

      Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.

      – Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa. Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.

      Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:

      – Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi, joka kulkee ohitse.

      Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi hänen polvelleen ja sanoi:

      – Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan, mutta minä en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti… muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku… siniset nauhat etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:

      – Niin, anna kun katson… minä…

      – Minä seisoin aivan talon luona… oman taloni luona, huomatkaa.

      – Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö…

      Lapsi keskeytti hänet moittien:

      – Ei, te ette muista sitä. Enhän minä ole unohtanut teitä.

      – Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi. Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt ja aina?

      – Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan