Kuninkaan mies. Вальтер Скотт

se osittain herätti nukkujan huomiota, vaikkei havahduttanut häntä. Everard seisoi hänen vuoteensa ääressä kuullessaan hänen mutisevan: "Onko jo aamu, vanginvartija? No, sinua koiraa, jos sinussa olisi vain rahtunenkin ihmisyyttä, niin lieventäisit ilkeätä sanomaasi sektipikarilla; hirttäminen on surkeata työtä, hyvät herrat – ja murhe on kuivaa."

      "Ylös, Wildrake – ylös, senkin pahanenteinen uneksija!" sanoi hänen ystävänsä, ravistaen häntä kauluksesta.

      "Hellitä minusta!" vastasi nukkuja. "Kai minä kykenen kapuamaan tikkaat avuttakin." Hän nousi sitten istualleen vuoteella, avasi silmänsä tuijotellen ympärilleen ja huudahti: "Voi hiisi! Sinäkö siinä vain oletkin, Mark? Luulin jo olevani hukassa – kahleet oli hellitetty nilkoistani – silmukka sipaistu kaulaani – raudat lyöty pois ranteistani – kaikki oli valmiina tanssiakseni taivasalla varsin kevyellä jalansijalla."

      "Heitä tuo ainainen hupsuttelusi, Wildrake! Varmaankin juopottelun paholainen, jolle lienet myynyt itsesi – "

      "Härkätynnyrillisestä kanarinviiniä", keskeytti Wildrake; "kauppa tehtiin eräässä Vintryn kellarissa".

      "Siinä olen yhtä hullu kuin sinä, jos uskon mitään sinulle", pahoitteli Markham; "sinulla on tuskin aistejasikaan vielä tallella".

      "Mikä minua vaivaisi?" puolustausi Wildrake. "Enpä liene maistanut väkijuomia unissani, paitsi että olin juovinani sahtia vanhan Nollin kanssa, hänen omaa panemaansa. Mutta älä näytä noin synkeältä, mies, – olen sama Roger Wildrake, mikä olen aina ollut, huimaluontoinen kuin koirassorsa, mutta uskollinen kuin taistelukukko. Olenhan oma veikkosesi, mies – ystävällisten palvelustesi sitoma sinuun – devinctus beneficio – siinä kuulet sen latinaksi; ja missä on minulle uskottavaksesi sellaista asiaa, jota minä en tahdo tai uskalla toimittaa, vaikkapa minun olisi kaiveltava paholaisen hampaat lyömämiekallani hänen haukkailtuaan aamiaisekseen keropäitä?"

      "Sinä härnäät minut hulluksi", päivitteli Everard. "Aikoessani antaa hoidettavaksesi, mitä minulla on maan päällä kaikkein kallisarvoisinta, on sinun käyttäytymisesi ja puheesi pelkkää mielipuolen hourimista. Eilen illalla otin lukuun humalaisen järjettömyytesi, mutta kuka voi sietää aamuista ajattelemattomuuttasi? Se on vaarallista sinulle itsellesi ja minulle, Wildrake – se on tylyä – saattaisin sanoa kiittämätöntä."

      "Ei, älä sano sitä, ystävä", kielsi kavalieri hiukan liikutettuna, "äläkä minua tuomitessasi käytä ankaruutta, jota ei voi sovelluttaa minunlaisiini. Me olemme menettäneet kaikkemme näissä murheellisissa selkkauksissa, meidän on pakko jos jollain keinoin tavoitella elantoamme ei ainoastaan päivästä päivään, vaan ateriasta toiseen – ainoana kätköpaikkanamme vankila, lopullisen levon mahdollisuutena hirsipuu, – mitä voit odottaa meiltä muuta kuin että kannamme kohtalomme kevein sydämin, koska sortuisimme taakkamme alle, jos mielemme olisi raskas?"

      Näissä sanoissa ilmeni tunnetta, joka tapasi vastaavan jänteen Everardin sielussa. Hän tarttui ystävänsä käteen ja puristi sitä myötätuntoisesti.

      "Ei, jos näytin töykeältä sinua kohtaan, Wildrake, niin vakuutan sen tapahtuneen enemmän itsesi tähden kuin minun. Minä tiedän, että sinulla on keveytesi pohjalla yhtä syvällinen kunnian ja tunteellisuuden periaate kuin on koskaan ollut ihmissydäntä hallitsemassa. Mutta sinä olet ajattelematon – äkkipikainen – ja minä vakuutan sinulle, että jos sinä kavaltaisit itsesi tässä asiassa, jossa luotan sinuun, eivät itselleni koituvat pahat seuraamukset raskauttaisi minua enempää kuin ajatus, että panin sinut sellaiseen vaaraan."

      "Kas, jos käytät tuota äänilajia, Mark", puheli kavalieri yrittäen nauraa, ilmeisesti salatakseen taipumuksensa aivan toisenlaiseen liikutukseen, "niin teet lapsia meistä molemmista – pienokaisia ja kapalovauvoja, kautta tämän säiläni kahvan. No niin, luota sinä vain minuun; osaan olla varovainen, kun aika sitä vaatii – yksikään ihminen ei ole nähnyt minun ryyppäävän silloin kun kaivattiin valppautta – enkä vaivaista viinikorttelillistakaan maista ennen kuin olen toimittanut tämän asiasi. No, minä olen sinun sihteerisi – kirjurisi – minä unohdin – ja vien paperisi Cromwellille, pitäen hyvää huolta siitä, ettei minulta yllätyksellä tai vehkeilyllä puserreta uskollisuuteni tukkua" – lyöden sormellaan kääryyn – "ja minä luovutan sen niihin mitä uskollisimpiin käsiin, joihin se on mitä nöyrimmin osoitettu. Hiivatissa, Mark, ajattele asiaa sentään vielä hetkinen. Ethän toki anna nurjuutesi mennä niin pitkälle, että lyöttäytyisit yhteen tuon verisen kapinoitsijan kanssa? Käske minun antaa hänelle kolme tuumaa väkipuukostani, ja minä teen sen paljoa mieluimmin kuin ojennan käärysi."

      "Joutavia", vastasi Everard, "tämä ei sovi sopimukseemme. Jos tahdot auttaa minua, niin hyvä on; jos et, niin älä anna minun hukata aikaa väittelyyn sinun kanssasi, koska minusta tuntuu jokainen hetki ikäkaudelta, kunnes kääry on kenraalin hallussa. Se on ainoa keino, mitä minulle on jäänyt, hankkiakseni jonkunlaisen suojeluksen ja turvapaikan Sir Henry Leelle ja hänen tyttärelleen."

      "Kun niin on asian laita", myöntyi kavalieri, "niin enpä säästä kannuksia. Heponi tuolla kaupungissa on valmis taipaleelle kohtsiltään, ja sinä saat luottaa siihen, että kerkiän vanhan Nollin – kenraalisi, tarkoitan – puheille niin vähässä ajassa kuin mies ja hevonen pääsevät Woodstockista Windsoriin, missä luullakseni tällähaavaa tapaan ystäväsi hallitsemassa teurastuskenttäänsä."

      "Hiljaa, ei sanaakaan siitä. Sitte kun eilen illalla erosimme, olen suunnitellut sinulle tolan, joka soveltuu sinulle paremmin kuin teeskennellä puheen ja ulkonaisen käytöksen säädyllisyyttä, koska sinulla on sitä niin niukasti. Olen ilmoittanut kenraalille, että sinä olet pahan esimerkin ja huonon kasvatuksen takia – "

      "Mikä on toivoakseni tulkittava toisin päin", tokaisi Wildrake, "sillä tokihan olen saanut yhtä hyvän syntyperän ja kasvatuksen kuin yksikään Leicestershiren nuorukainen voisi haluta".

      "Olehan nyt hiljaa – sinä olet, sanon, pahan esimerkin johdosta villiintynyt yhteen aikaan ilkimieliseksi ja sotkeutunut kuningas-vainajan puolueeseen. Mutta nähtyäsi, mitä suurta kenraali on saanut aikaan kansalle, olet sinä päässyt selville hänen kutsumuksestaan suureksi välikappaleeksi näiden sekasortoon joutuneiden kuningaskuntien tyynnyttämisessä. Tämä selonteko sinusta ei ainoastaan saa häntä jättämään silleen hullutuksiasi, jos sellaisia väkisinkin puhkeisi ilmi, vaan myöskin herättää hänessä harrastusta sinua kohtaan, koska muka olet erityisesti kiintynyt juuri häneen."

      "Epäilemättä", vahvisti Wildrake, "niinkuin jokainen kalastaja pitää parhaiten niistä mulloista, jotka hän on itse houkutellut koukkuun".

      "On mielestäni luultavaa, että hän lähettää sinut luokseni sellaisin kirjein", jatkoi eversti, "että minä saan ehkäistyksi takavarikkoon ottajien toimenpiteet ja annetuksi vanhalle Sir Henry Lee-paralle luvan viettää loput päivänsä niiden tammien keskellä, joita hän ihastelee. Tätä olen pyytänyt kenraali Cromwellilta, ja minä luulen, että isäni ystävyys ja oma kannatukseni voivat sen verran, venyttää hänen suosiollisuuttansa ilman ratkeamisen vaaraa, etenkin kun olosuhteet ovat tänällään – ymmärräthän?"

      "Varsin hyvin", vastasi kavalieri. "Venyttää, hän sanoo! Minä olisin pikemmin venyttämässä narua sen jatkona kuin hieroisin kauppoja sen vanhan kuningasmurhaajan riiviön kanssa. Mutta minä olen sanonut antavani sinun ohjata tekojani, Markham, ja sen, hiisi vieköön, teen."

      "Ole siis varovainen", kehoitti Everard. "Ota tarkoin vaari siitä, mitä hän tekee ja sanoo – olletikin mitä hän tekee, sillä Oliver on niitä miehiä, joiden mieli on paremmin tunnettavissa toimenpiteistä kuin sanoista. Ja maltas – taisitpa totisesti olla lähdössä ihan tyhjin kukkaroin?"

      "Liiankin totta, Mark", myönsi Wildrake; "viimeinen noble suli eilen illalla noiden huovihirtehistesi joukossa".

      "No, Roger", vastasi eversti, "se on helppo korjata". Niin sanoen hän sujautti kukkaronsa ystävän käteen. "Mutta etkö olekin harkitsematon virmapää, kun olit lähtemäisilläsi matkalle varaamatta mitään kuluihisi! Mitä olisit voinut tehdä?"

      "Hitto, sitä en ollenkaan tullut ajatelleeksi. Minun