Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

poikarukalla tuo rinnassaan?" kysyi hän.

      "Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette, joko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää vasten."

      "Hyvä Jumala!" huudahti kuningas vakavasti; "te ette tuosta virkkanut minulle sanaakaan, herra de Manicamp!"

      "Sire…"

      "Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta, väijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa."

      "Voi, sire…"

      "Minusta näyttää, että te olitte oikeassa", virkkoi kuningas kääntyen muskettisoturien kapteeniin, "ja että on tapahtunut kaksintaistelu."

      Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti lähemmäksi.

      "Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen."

      "Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te olette minulle valehdellut."

      "Valehdellut, sire! Se on kova sana."

      "Keksikää toinen."

      "Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet, jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua."

      "Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina mieltäni."

      "Toisinaan, sire, ei tiedä."

      "Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne kaksinkertaiseksi."

      Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi, päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi määrättyjen rajojen yli.

      "Monsieur", jatkoi kuningas, "te näette, että asiaa on turha kieltää kauemmin. Herra de Guiche on taistellut."

      "Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut jalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan."

      "Pakottanut! Kuka teitä pakotti?"

      "Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt kaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa ystäväni. Minä valehtelin."

      "Hyvä", jupisi d'Artagnan, "siinäpä on aika poika, mordioux!"

      "Monsieur", muistutti kuningas, "valehtelemisen sijasta olisi pitänyt ehkäistä kaksintaistelu."

      "Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin. Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen muodollisen lainpolkemisen takia."

      "No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden korjata kaikki."

      "Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja mielihyvin."

      "Herra de Guichen vastustajan nimi?"

      "Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII: n malliin…?"

      "Sire…" virkahti Manicamp moittivalla äänellä.

      "Ette näy tahtovan nimetä häntä?"

      "Sire, minä en tunne häntä."

      "Bravo!" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.

      "Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille."

      Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja ojensi sen muskettisoturille.

      Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.

      "Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla…"

      "Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli päästänyt luontonsa kiihoittumaan.

      "Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen majesteettinsa kysyy."

      "Se on totta, minä tiedän sen."

      "No sanokaa se siis."

      "Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."

      "Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu kuin teitä."

      "Te… te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin minusta tuntuu…"

      "Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."

      Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.

      "Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut, ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa."

      "Naisen?" kysyi kuningas levottomana.

      "Niin, sire."

      "Oliko nainen taistelun aiheena?"

      Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.

      "Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti vaiteliaisuuttanne – päin vastoin."

      "Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa."

      "Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?"

      "Tai Madamen."

      "Ah, Madamenko?"

      "Niin, sire."

      "Ja se nainen…?"

      "On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren hovineitoja."

      "Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?"

      "Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele."

      Ludvig teki hämmentyneen liikkeen.

      "Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain kuullen… Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp."

      Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.

      "Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän kanssa.

      "Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin korvaan.

      "Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi."

      Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka jäi kuninkaalta huomaamatta.

      – Kas vain, – tuumi