Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre

valtaistuimestaan."

      "Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua Ludvig XIV: n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään sellaista, en ainoatakaan."

      "Minä tiedän yhden."

      "Ellei se olisi Monsieur", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen Aramista. "Mutta Monsieur…"

      "Se ei ole Monsieur."

      "Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei olisi mitään oikeutta…?"

      "Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen pitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti."

      "Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja päätäni huimaa."

      Aramis hymyili.

      "Te vapisette ja huimaannutte vähästä", vastasi hän. "Oh, te todella pelästytätte minut."

      Aramis hymyili yhä.

      "Te nauratte vain?" ihmetteli Fouquet.

      "Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä ainoana naurajana."

      "Mutta selittäkää toki edes hiukan!"

      "Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette yhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon teille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'"

      "Voi, hyvä Jumala, minä epäilen… minä epäilen, koska en näe mitään."

      "Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä Pietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun silmäsi avautuvat!'"

      "Voi", äännähti Fouquet, "kuinka mielelläni uskoisinkaan!"

      "Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun yli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, – te, joka yliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä pääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein itsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei", sanoi hän yhä hymyillen, "ei, ei, te ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa."

      Ja Aramis nousi poistuakseen.

      "Vielä sananen", virkkoi Fouquet. "Te ette ole milloinkaan ennen puhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin luottavaisena tai oikeammiten uhmaavana."

      "Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta."

      "Teillä on se siis nyt?"

      "Niin."

      "Vasta saatuna?"

      "Eilisestä asti."

      "Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden uhkarohkeuteen."

      "Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta."

      "Te olette mahtava?"

      "Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä varallanne."

      Fouquet nousi ihan hämmennyksissään.

      "Kuulkaahan", sanoi hän, "kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden syöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra armahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken haastoitte!"

      "Niin todellakin."

      "Ja miksi puhuitte sellaista?"

      "Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän maailman kuninkaitten yläpuolella."

      "Oletteko siis kaikkivaltias?" huudahti Fouquet.

      "Pysyn sanoissani", vastasi Aramis. Hänen silmänsä leimusivat ja huulensa värähtelivät.

      Fouquet heittäysi jälleen nojatuoliin ja antoi päänsä vaipua käsien varaan.

      Aramis katseli häntä hetkisen kuten ihmiskohtaloita johteleva enkeli olisi silmäillyt tavallista kuolevaista.

      "Hyvää yötä", toivotti hän; "nukkukaa hyvin ja lähettäkää kirjeenne la Vallièrelle. Huomenna kai jälleen tapaamme?"

      "Niin, huomenna", vastasi Fouquet ja pudisti päätänsä kuin henkilö, joka tointuu tajulleen. "Mutta missä parhaiten?"

      "Kuninkaan ajoretkellä, jos suvaitsette."

      "Se sopii hyvin."

      Ja he erosivat.

      135.

      Rajuilma

      Seuraava päivä valkeni synkän uhkaavana, ja kun kaikki tiesivät, että kuninkaalliseen ohjelmaan kuului nyt ajoretki, jokainen heti silmänsä avattuaan suuntasi katseensa taivaalle.

      Puunlatvain tasalla leijui sakeata, punertavaa usmaa, jota paksun pilvihunnun läpi tunkeutuvat himmeät auringonsäteet olivat hädin jaksaneet kohottaa kolmisenkymmentä jalkaa maasta. Yöllä ei ollut laisinkaan laskeutunut kastetta, nurmikot olivat jääneet kuiviksi ja kukkaset menettäneet tuoreutensa. Linnut livertelivät tavallista hillitymmin lehvistöissä, jotka riippuivat kuoleutuneen hievahtamattomina. Se omituinen sekava ja elämää uhkuva kohu, jota auringon armaus tuntuu synnyttävän, – se luonnon huokuminen, joka taukoamattomasi haastaa kaikkien muiden äänten keskellä, – oli nyt häipynyt kuulumattomiin; syvä hiljaisuus vallitsi luomakunnassa.

      Tämä taivaan ankeus säpsähdytti kuningasta, kun hän noustuaan siirtyi ikkunansa ääreen. Mutta kun ajoretkeä varten oli annettu kaikki määräykset, – kun oli toimitettu kaikki valmistukset ja olletikin kun Ludvig toivoi tästä ajoretkestä mielikuvituksensa lupausten (ja voimmepa sanoa sydämensä halujen) täyttymystä, päätti hän empimättä, että sään merkeillä ei ollut mitään tekemistä jo järjestetyn ajoretken kanssa, joka siis oli pantava toimeen vastuksia ajattelematta. Muutamissa taivaan armoittamissa hallituskausissa on sitäpaitsi hetkiä, jolloin voisi luulla maallisen kuninkaan tahdolla olevan vaikutusta jumalalliseen tahtoon. Augustuksella oli Vergilius vakuuttamassa: Nocte pluit tota, redeunt spectacula mane.2 Ludvig XIV: lle saattoi Boileau kuvailla samanlaista suopeutta Jumalan taholta kuin Augustus uskoi saavansa osakseen Jupiterilta.

      Ludvig kävi tavallisuuden mukaan messussa, mutta on tunnustettava, että luodun muisto jossakin määrin häiritsi Luojalle kuuluvia ajatuksia. Hän ei jumalanpalveluksen aikana voinut pidättyä toisinaan laskeskelemasta, kuinka monta minuuttia ja sitten sekuntia hänet eroitti siitä onnellisesta hetkestä, jolloin huviajelu alkaisi eli Madame siis lähtisi liikkeelle seuranaisineen.

      On kaiketi sanomattakin selvää, että linnassa ei yksikään sivullinen tiennyt kohtauksesta, joka kuninkaalla oli ollut edellisenä iltana la Vallièren kanssa. Kielevä Montalais olisi kenties laskenut jutun leviämään, mutta häntä hallitsi tässä kohden Malicorne, joka oli lukinnut hänen huulensa yhteisen edun osoittamisella.

      Ludvig XIV oli niin hurmaannuksissaan, että hän oli Madamellekin melkein antanut anteeksi eilispäivän kolttosen. Hänen oikeastaan sietikin olla siitä pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Ilman tuota häijyyttä ei hän olisi saanut la Vallièren kirjettä, joka johti hänet puhutteluun ja epätietoisuudesta selvyyteen. Hänen sydämensä oli niin täynnä auvoa, ettei siihen ainakaan tällähaavaa mahtunut mitään katkeruuden kaunaa. Sentähden Ludvig ei aikonutkaan rypistää kulmiansa kälylleen, vaan tahtoi tervehtiä häntä vielä ystävällisemmin ja armollisemmin kuin tavallista, – se vain ehtona, että hän valmistuisi ajoissa lähtemään liikkeelle…

      Sellaista Ludvig mietti messun kestäessä, väkisinkin unohtaen pyhän toimituksen aikana yhtä ja toista, mitä kaikkein kristillisimmän kuninkaan ja kirkon vanhimman pojan olisi tullut ajatella. Mutta Jumala on nuorille rikkojille laupias, ja kaikki rakkaus – harhaantunutkin – saa helposti armon Hänen isällisissä silmissään. Niinpä Ludvig messusta lähtiessään ja kohottaessaan katseensa taivaalle näki pilvipeitteen raosta jo kaistaleen puhtoista sinitaivasta.

      Hän palasi linnaan, ja kun ajoretki oli määrätty alkavaksi vasta puoleltapäivin ja siihen oli vieläkin kaksi tuntia aikaa,

2

Sataa koko yön, mutta aamulla jatkuvat julkiset leikit (lat.).