Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

porraskäytävä vastapäätä."

      Ja sen enempää vieraasta välittämättä upseeri palasi keskeytyneeseen keskusteluunsa.

      Vastaamatta muukalainen astui osoitettuja portaita kohti.

      Sillä taholla ei näkynyt liikettä eikä valoa, – vain hämyä, jossa yksinäinen vartiosoturi asteli kuin varjo. Hiljaisuutta häiritsivät siellä ainoastaan hänen askeleensa, joita säesti kannuksien kilinä kivilaakoja vasten.

      Vahtisotilas kuului kuninkaan vartioksi varattuihin kahteenkymmeneen muskettisoturiin ja toimitti palvelusvuoroaan jäykkänä kuin patsas.

      "Qui vive?" huusi tämä etuvartija.

      "Ystävä", vastasi tuntematon.

      "Mitä tahdotte?"

      "Puhutella kuningasta."

      "Ohoh, hyvä herra, sepä tuskin käy laatuun."

      "Ja minkätähden?"

      "Kuningas on makuulla."

      "Jo makuulla?"

      "Niin."

      "No, puhuteltava minun on häntä silti."

      "Mutta minä sanon teille, että se on mahdotonta."

      "Kuitenkin…"

      "Takaisin!"

      "Onko menettelyohje niin ehdoton?"

      "Minun ei tarvitse tehdä tiliä teille. Takaisin!"

      Ja tällä kertaa etuvartija antoi uhkaavalla liikkeellä pontta käskylleen, mutta tuntematon pysyi hievahtamatta kuin hänen jalkansa olisivat juurtuneet siihen paikkaan.

      "Herra muskettisoturi", hän sanoi, "olettehan aatelismies?"

      "Minulla on se kunnia."

      "No niin, samoin olen minäkin, ja aatelismiesten tulee osoittaa jonkun verran huomaavaisuutta toisiansa kohtaan."

      Sanoissa ilmenneen arvokkuuden voittamana etuvartija laski aseensa alas.

      "Puhukaa, monsieur", hän sanoi, "ja jos pyydätte minulta jotakin sellaista, mikä on minun vallassani…"

      "Kiitos. Onhan teillä upseeri?"

      "Luutnanttimme, kyllä, monsieur."

      "No niin, haluan puhutella luutnanttianne."

      "Kas, se on toinen asia! Astukaa ylös, monsieur."

      Tuntematon tervehti etuvartijaa ylväästi ja nousi ylös portaita, samalla kun huuto: "Luutnantti, vierailu!" vartiosoturista toiseen siirtyen kulki hänen edellään ja häiritsi upseerin ensimmäistä uinahdusta.

      Silmiään hieroen ja viittansa solkia kiinnittäen luutnantti laahusti kolme askelta muukalaista kohti.

      "Miten voin palvella teitä, monsieur?" hän kysyi.

      "Te olette vartion upseeri, muskettiväen luutnantti?"

      "Minulla on se kunnia", myönsi upseeri.

      "Monsieur, minun on välttämättömästi puhuteltava kuningasta."

      Luutnantti katseli tarkkaavaisesti tuntematonta, ja tällä pikaisella silmäyksellä hän näki kaikki, mitä tahtoikin nähdä, nimittäin tavalliseen asuun kätkeytyneen korkean arvoaseman.

      "En oleta teitä mielenvikaiseksi", hän sanoi, "ja kuitenkin näytte kuuluvan siihen yhteiskunnan luokkaan, jossa tiedetään, monsieur, että kuninkaan luokse ei pääse hänen myönnytyksettään."

      "Hän myöntää pääsyn, monsieur."

      "Sallikaa minun epäillä sitä; kuningas vetäytyi huoneisiinsa neljännestunti takaperin ja riisuutunee parhaillaan. Ohjesääntö sitäpaitsi kieltää häiritsemästä häntä."

      "Kuullessaan, kuka olen", vakuutti tuntematon suoristautuen, "hän peruuttaa kiellon."

      Upseeri tuli yhä enemmän ihmeisiinsä ja tunsi yhä suurempaa taipumusta mukautumaan.

      "Jos suostuisin ilmoittamaan teidät, niin saanko ainakin tietää, kenet ilmoitan, monsieur?"

      "Ilmoitatte hänen majesteettinsa Kaarle II: n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan."

      Upseeri huudahti hämmästyneenä peräytyen, ja hänen kalpeat kasvonsa ilmaisivat tuskallisinta mielenliikutusta, mitä tarmokas mies on koskaan yrittänyt hillitä sydämensä syvyyteen.

      "Ah, niin, sire", hän sanoi, "minun olisi tosiaan pitänyt tuntea teidät."

      "Olette nähnyt muotokuvani?"

      "En, sire."

      "Tai olette kenties entiseen aikaan nähnyt minut hovissa, ennen kuin minut häädettiin Ranskasta?"

      "En, sire, niinkään ei ole asian laita."

      "Kuinka sitten olisitte voinut tuntea minut, jos ette ole nähnyt muotokuvaani ettekä minua itseäni?"

      "Sire, olen nähnyt hänen majesteettinsa isänne kamalana hetkenä."

      "Sinä päivänä, jolloin…?"

      "Niin."

      Ruhtinaan otsa synkistyi; sitten hän tunnelmansa vallasta irtautuen sanoi:

      "Huomaatteko vieläkin vaikeaksi ilmoittaa minua?"

      "Suokaa minulle anteeksi, sire", vastasi upseeri, "mutta noin yksinkertaisessa asussa en osannut aavistaa kuningasta; ja kuitenkin, kuten minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, näin kuningas Kaarle I: n… Mutta anteeksi, riennän ilmoittamaan kuninkaalle."

      Samassa hän palasi kysymään:

      "Teidän majesteettinne varmaankin haluaa, että tämä kohtaus pysyy salassa?"

      "En vaadi sitä, mutta jos on mahdollista saada se tapahtumaan hiljaisesti…"

      "Mahdollista se kyllä on, sire, sillä minä voin olla käyttämättä ylikamariherran välitystä; mutta silloin teidän majesteettinne tulee suostua jättämään miekkanne minulle."

      "Se on totta; minä unohdin, että kukaan ei pääse Ranskan kuninkaan luo aseellisena."

      "Teidän majesteettinne saa olla poikkeuksena, jos tahdotte, mutta siinä tapauksessa minun on tehtävä ilmoitus kuninkaan palveluskunnalle, vapautuakseni vastuusta."

      "Tässä miekkani, monsieur. Suvaitsetteko nyt esittää käyntini hänen majesteetilleen?"

      "Heti, sire."

      Ja upseeri riensi koputtamaan välioveen, jonka hänelle avasi kamaripalvelija.

      "Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" virkkoi upseeri.

      "Hänen majesteettinsa Englannin kuningas!" toisti kamaripalvelija.

      Nämä sanat kuullessaan muuan aatelismies aukaisi kuninkaan huoneen molemmat ovipuoliskot selki selälleen, ja Ludvig XIV: n nähtiin astuvan esiin ilman hattua ja miekkaa, ihokkaan napit auki, samalla kun hänen liikkeensä ilmaisivat mitä suurinta kummastusta.

      "Te, serkkuni, te Bloisissa!" huudahti hän viitaten hovijunkkaria ja kamaripalvelijaa vetäytymään viereiseen huoneeseen.

      "Sire", vastasi Kaarle II, "olin matkalla Pariisiin, toivoen tapaavani teidän majesteettinne, mutta huhu tiesi teidän olevan tulossa tänne. Pitkitin senvuoksi oleskeluani täällä, minulla kun on erittäin tärkeätä ilmoitettavaa teille."

      "Sopiiko tämä huone siihen tarkoitukseen, hyvä serkku?"

      "Varsin hyvin, sire, sillä luullakseni ei puheluamme voida kuulla."

      "Olen lähettänyt pois hovijunkkarini ja palvelijani; he ovat viereisessä huoneessa. Tuolla väliseinä takana on tyhjä työhuone ja sen sivulla etuhuone, jossa varmaankin näitte vain yksinäisen upseerin, vai mitä?"

      "Niin, sire."

      "No niin, puhukaa siis, hyvä serkku, kuuntelen teitä."

      "Sire, minä aloitan, ja sääliköön teidän majesteettinne meidän sukumme onnettomuuksia."

      Ranskan