Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre

kaivatun henkilön sijasta ilmestyi sieltä isäntä Cropole, ja hänen takanaan näyttäysivät porraskäytävän varjossa emäntä Cropolen varsin miellyttävät, mutta nyt uteliaan jännityksen haittaamat kasvot, jotka katosivat vasta kun olivat vaivihkaa luoneet silmäyksen kauniiseen aatelismieheen.

      Cropole läheni hymyilevänä, hattu kädessä ja pikemmin köyristyen kuin kumartuen.

      Vieraan ele oli sanaton kysymys.

      "Monsieur", aloitti Cropole, "tulin kysymään, kuinka… tuleeko minun sanoa: teidän armonne vai herra kreivi tai kenties herra markiisi?.."

      "Sanokaa monsieur ja puhukaa pian", vastasi tuntematon sillä korskealla äänenpainolla, joka ei salli vastaväitteitä tai verukkeita.

      "Tulin siis kuulustamaan, kuinka monsieur on viettänyt yönsä ja onko monsieurin aikomuksena pitää tämä huoneisto."

      "On."

      "On sattunut semmoinen tapaus, jota emme olleet ottaneet lukuun, monsieur."

      "Mikä tapaus?"

      "Hänen majesteettinsa saapuu tänään kaupunkiin ja levähtää täällä päivän, kenties kaksikin."

      Tuntemattoman kasvoissa kuvastui vilkas hämmästys.

      "Kuningas tulee tänne?"

      "Hän on matkalla, monsieur."

      "No, sitä suurempi syy minun jäädä", sanoi tuntematon.

      "Hyvä on, monsieur; mutta pitääkö monsieur hallussaan koko huoneiston?"

      "En käsitä teitä. Minkätähden asuisin tänään ahtaammin kuin eilen?"

      "No, katsokaas, monsieur – teidän armonne luvalla sanoen, – minun ei eilen teidän valitessanne asuntonne sopinut määrätä minkäänlaista hintaa, koska teidän armonne olisi voinut luulla minun urkiskelevan varojanne… kun sitävastoin tänään…"

      Tuntematon punastui. Hänen mieleensä juolahti heti, että häntä epäiltiin köyhäksi ja tahdottiin loukata.

      "Tänään sitävastoin urkitte", hän täydensi jäykästi, "saako minulta maksua?"

      "Monsieur, minä olen säädyllinen mies, Luojan kiitos, ja niin ravintoloitsijalta kuin näytänkin, on minussa herrasmiehen verta; isäni oli marski d'Ancre-vainajan palveluksessa keittiövirkailijana, Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon…"

      "En siinä kohdassa väitä vastaan, monsieur; haluan vain tietää ja pian, mihin kysymyksenne tähtäävät."

      "Te käsitätte tietysti, monsieur että kaupunkimme on pieni – että hovi anastaa sen ihan haltuunsa ja talot tulevat asukkaita täyteen, ja silloin saa huoneista hyvänlaisen maksun."

      Tuntematon punastui yhä.

      "Määrätkää ehtonne, monsieur", pyysi hän.

      "Sen teen tunnollisesti, monsieur, sillä minä pyydän vain kunniallista voittoa ja tahdon liikeasioissa aina päästä sopimukseen olematta epäkohtelias tai kiskomiseen taipuisa… No niin, huoneistonne on hyvinkin tilava, ja te olette yksin…"

      "Se on minun asiani."

      "Ka, niinhän tietenkin, enkä minä häätämään tullutkaan."

      Veri tulvahti vieraan ohimoihin; hän iski marski d'Ancren keittiövirkailijan jälkeläiseen katseen, joka olisi saanut Cropole-paran pakenemaan kuuluisan liesipaatensa alle, jollei häntä olisi voitonhimo naulinnut paikalleen.

      "Tahdotteko, että poistun?" kysyi aatelismies; "selittäkää tarkoituksenne, mutta joutuin."

      "Monsieur, monsieur, te ette ole ymmärtänyt minua. Ihan hienotuntoiselta kannalta minä asian otan, mutta sanani sattuvat hiukan huonosti, tai kun monsieur on muukalainen, niinkuin kuulostaa…"

      Tuntemattoman puheessa kuului tosiaan se keveä sorahtelu, joka on englantilaisen ääntämisen pääomituisuutena niilläkin sen kansallisuuden edustajilla, jotka muuten käyttävät ranskankieltä mitä puhtaimmin.

      "Ette kenties niin heti oivalla puheeni täyttä sisältöä. Olen sitä mieltä, että monsieur voisi luovuttaa pois huoneen tai kaksikin näistä kolmesta. Se vähentäisi paljon vuokraanne ja keventäisi omaatuntoani; tuntuuhan kovalta korottaa ylettömästi huoneiden hintaa, kun on saanut kunnian harkita niistä ensin kohtuullisen hinnan."

      "Paljonko olen maksava eilispäivästä asti?"

      "Louisdorin, monsieur, siihen luettuna ruoka ja hevosen ruokko."

      "Hyvä. Entä tältä päivältä?"

      "Voi, siinä se vaikea paikka on. Tänäänhän tulee kuningas; jos hovi saapuu yösijan tarpeessa, niin maksu lasketaan koko päivältä. Siitä seuraa, että kolme huonetta kahden louisdorin mukaan kultakin tuottaa kuusi louisdoria. Kaksi louisdoria, monsieur, ei merkitse mitään, mutta kuusi louisdoria on jo melkoinen summa."

      Vieras oli punehduksestaan vaalennut hyvin kalpeaksi.

      Sankarillisen urheasti hän veti taskustaan kukkaron, johon ommellun vaakunan hän huolellisesti kätki kouraansa. Cropolen katsetta ei välttänyt kukkaron laihuus, sen veltto hoikkuus.

      Tuntematon tyhjensi kukkaron kämmenelleen. Se sisälsi kolme kaksois-louisdoria, mikä juuri vastasi ravintoloitsijan viime vaatimusta.

      Kaikkiaanhan hän sentään tahtoi seitsemän.

      Hän katseli senvuoksi vierastaan kuin sanoakseen: entä lisää?

      "Tarvitsette siis vielä louisdorin, vai mitä, herra ravintoloitsija?"

      "Niin, monsieur, mutta…"

      Tuntematon kaiveli polvihousujensa taskua ja tyhjensi sen; esille tuli pieni salkku, kultainen avain ja muutamia hopearahoja.

      Näistä hän sai kokoon louisdorin.

      "Kiitoksia, monsieur", sanoi Cropole. "Nyt on minun vain saatava tietää, aikooko monsieur pitää huoneistonsa huomennakin, jossa tapauksessa varaan sen teille: muutoin, jos monsieur ei viivy täällä pitempään, lupaan sen hänen majesteettinsa saattolaisille, jahka heitä tulee."

      "Kysymyksenne on oikeutettu", myönsi tuntematon oltuaan melkoisen tovin ääneti. "Mutta kun minulla ei enää ole rahaa, kuten olette saanut nähdä, ja kun kuitenkin pidän tämän asunnon, myykää kaupungilla tämä timantti tai ottakaa se pantiksi."

      Cropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti huomauttamaan:

      "On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan pistolin arvoinen. Joku juutalainen – kai Bloisissa sellaisen tapaa? – antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä siitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!"

      "Voi, monsieur", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä alemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja etuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla kärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan, "voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte luulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte…"

      Tuntemattoman siniset silmät iskivät Cropoleen taaskin musertavan katseen.

      "Minä en tällaisten kalleuksien laatua ymmärrä, monsieur, senhän arvaatte", huudahti ravintoloitsija.

      "Mutta jalokivikauppiaat ymmärtävät, kysykää heiltä", sanoi vieras.

      "Nyt lienee tilintekomme päättynyt, eikö totta, herra isäntä?"

      "Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään loukanneeni teitä."

      "Ette ollenkaan", vastasi tuntematon kaikkivaltiaan majesteettisesti.

      "Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa… Pankaa se välttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur."

      "Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää minut yksikseni."

      Cropole