Tom Sawyer salapoliisina. Марк Твен

tekevän miehelle ruumiillista väkivaltaa."

      "Mutta tuopa on jo enemmän kuin kummallista! – Setähän on lauhkea kuin lammas."

      "Hän lienee kuin muuttunut alituisesta riidasta ja torasta. Naapurit puhuvat jo siitä ja panevat kaiken syyn sedän niskoille, koska hän on saarnaaja ja hänen siis pitäisi ylläpitää rauhaa. Täti Sally sanoo, että setä oikein häpee nousta saarnastuoliin; myös on seurakunta kadottanut luottamuksensa häneen eikä hänestä pidetä enää ollenkaan niin paljo kuin ennen."

      "Kummallista! Setähän oli aina niin lempeä ja ystävällinen, niin hajamielinen, niin haaveksiva, niin täynnä yksinkertaisuutta ja sydämen hyvyyttä, sanalla sanoen oikea enkeli. Mitähän lieneekään tapahtunut?"

      TOINEN LUKU

      Meillä oli mahdoton onni. Höyrylaivalla, joka kulki pohjoisesta suoraan

      Louisianan suoseutuun, matkustimme pitkin koko Mississippiä alas

      Arkansasiin farmille saakka eikä meidän tarvinnut edes muuttaa laivaa

      St. Louisissa. Melkein tuhannen mailia yhteen menoon!

      Höyrylaivalla tuntui sangen yksinäiseltä, sillä harvalukuiset matkustajat olivat vanhoja miehiä, jotka istuivat kannella kaukana toisistaan ja nukkuivat tai olivat ääneti. Neljä päivää kesti matka ylisellä Mississippinä, sillä jouduimme usein matalikolle, mutta ikävältä ei meistä pojista lainkaan tuntunut – kuinka voisikaan olla ikävä, kun on matkalla! —

      Heti matkan alussa olimme minä ja Tom urkkineet, että joku varmaankin makasi sairaana viereisessä kajuutassa, koska ruoka aina kannettiin sinne sisään. Me tiedustelimme asiaa, ja tarjoilija sanoi, että mies siellä sisällä ei näyttänyt ollenkaan sairaalta.

      "Mutta hänen täytyy olla sairas."

      "Hyvin mahdollista – en tiedä – minusta näyttää, että hän tekeytyy kipeäksi."

      "Miksi niin luulette?"

      "No, jos hän olisi sairas, riisuisi hän toki vaatteet päältään, mutta sitä hän ei tee. Ainakin saappaat hänellä on aina jalassa."

      "Onko se mahdollista? Silloinkin, kun hän asettuu levolle?"

      "Silloinkin."

      Salaisuus! Se oli vettä Tomin myllyyn.

      "Mikä on miehen nimi?"

      "Phillips; hän tuli laivaan Alexandriassa."

      "Onko hänessä muuta merkillistä?"

      "Ei – kovin peloissaan hän vain on. Yötä päivää hän pitää ovensa lukittuna, ja kun sille kolkutetaan, raottaa hän sitä vain ja tirkistää ensin, kuka oven takana on."

      "Totisesti, hänet tahtoisin mielelläni nähdä. Sanokaapa – ettekö voi avata ovea selki selälleen, kun taas menette sinne sisään, jotta – "

      "Varjelkoon! Ja vähäpä siitä olisi hyötyä. Hän asettuu aina oven taakse."

      Tom mietti hetkisen.

      "Tiedättekö mitä? Antakaa minulle esiliinanne ja sallikaa minun viedä hänelle huomenna aamiainen. Saatte neljänneksen dollaria."

      Tarjoilija suostui siihen sillä ehdolla, ettei ylitarjoilijalla ollut mitään sitä vastaan.

      "Hänen kanssaan sovin kyllä asiasta", sanoi Tom. Ja aivan oikein, seuraavana aamuna oli meillä kummallakin esiliina ja kannoimme ruuat sisään.

      Tom oli maannut valveilla koko yön ja ajatellut päänsä puhki Phillipsiä ja hänen salaisuuttaan. Se oli minun mielestäni turhaa vaivaa; oli paljoa parempi tulla itsestään asioiden perille, tekemättä mitään vääriä johtopäätöksiä. "Voinhan odottaa", ajattelin enkä antanut uneni häiriytyä.

      Kun Tom aamulla koputti ovelle, tirkisti mies ovenraosta, päästi meidät sisään ja sulki nopeasti oven jälkeemme. Mutta, tuli ja leimaus – kun me katsahdimme häneen, olimme vähällä säikähdyksestä pudottaa kahvivehkeet.

      "Herranen aika – Jupiter Dunlap – miten te olette täällä?" huudahti

      Tom.

      Tietysti mies oli hämmästynyt, ja ensin näytti siltä, kuin hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen ilostua vai pelästyä. Hän oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta pian palasi väri hänen kasvoilleen ja hän alkoi puhella kanssamme, samalla kun söi suurustaan.

      Hetkisen kuluttua hän sanoi: "En ole lainkaan Jupiter Dunlap, mutta nimeni ei ole myöskään Phillips. Jos vannotte, että pidätte suunne, tahdon ilmoittaa teille, kuka olen."

      "Me emme hiisku kellekään mitään", huudahti Tom; "mutta jos ette ole

      Jupiter Dunlap, ei teidän tarvitse sanoa minulle nimeänne."

      "Kuinka niin?"

      "Koska te ja hän olette toistenne näköiset kuin kaksi munaa. Te olette hänen kaksoisveljensä Jack."

      "Voit olla oikeassa. Mutta sanoppa, poika, mistä tunnet meidät kumpaisenkin?"

      Nyt Tom kertoi, mitä seikkailuja meillä oli ollut edellisenä kesänä setä Silasin farmilla. Kun hän kuuli, että me tunsimme kaikki hänen sukulaissuhteensa ja hänen oman elämäntarinansa, tuli hän aivan avomieliseksi ja puheliaaksi. Hän sanoi, että "hän oli aina ollut vetelys, nytkin hän oli huono mies ja tuli kaiketikin elämänsä loppuun pysymään epäkelpona tyhjäntoimittajana. Tosin se oli vaarallista ja – "

      Hän vaikeni yht'äkkiä ja kuunteli käsi korvan takana. Emme puhuneet sanaakaan; pari sekuntia olimme hiljaa kuin hiiret. Ei kuulunut muuta kuin puuseinien natina ja koneen jyske konehuoneesta.

      Rauhoittaaksemme häntä aloimme kertoa hänelle yhtä ja toista hänen sukulaisistaan: että Brace oli kadottanut vaimonsa kolme vuotta sitten ja että hän oli saanut rukkaset Bennyltä, kun oli pyytänyt tätä vaimokseen; että Jupiter oli työssä setä Silasilla, joka aina oli riidassa hänen kanssaan, ynnä muuta senkaltaista. Yht'äkkiä hän alkoi ääneensä nauraa.

      "Pojat", huudahti hän, "teidän lörpöttelynne siirtävät minut kokonaan entisiin aikoihin, tuntuupa oikein hyvältä. Seitsemään vuoteen en ole kuullut mitään senkaltaista. Mutta mitä puhutaan minusta naapuristossa?"

      "Teistä ei puhuta enää mitään; korkeintaan joka riemuvuosi mainitaan teidän nimenne kerran."

      "Onko se mahdollista! Ja mistä se johtuu?"

      "Siitä, että teitä on jo pitkät ajat pidetty kuolleena."

      "Tosiaanko? Puhutko totta?" Hän oli kiihtyneenä hypähtänyt pystyyn.

      "Sanani pantiksi! Ei yksikään ihminen luule, että vielä olette elossa."

      "Hurraa, sitten olen pelastettu! Uskallan mennä kotia. Varmaan sukulaiseni auttavat minua piilottautumaan. Eikö totta, te pidätte suunne kiinni? Vannokaa se minulle vielä kerta! Vannokaa, ettette minua kavalla nyt ettekä milloinkaan! Pojat, armahtakaa minua viheliäistä raukkaa, joka en saa lepoa päivällä enkä yöllä enkä uskalla näyttäytyä missään. En ole tehnyt teille milloinkaan mitään pahaa ja tahdon teille kaikkea hyvää, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vannokaa, että olette vaiti, ja pelastakaa henkeni!"

      Tietysti teimme hänelle mieliksi ja vannoimme. Hän kiitti meitä kaikesta sydämestä, mies parka: luulenpa, että hän olisi mielellään syleillyt ja suudellut meitä.

      Puhelimme vielä kauan keskenämme; sitten hän otti esille pienen matkalaukun, avasi sen ja pyysi, ettemme katsoisi sinnepäin. Käänsimme selkämme häneen päin, ja kun taas saimme luvan kääntyä, oli hän kokonaan muuttunut. Hänellä oli siniset silmälasit ja pitkät, ruskeat viikset, jotka sopivat hyvin hänen kasvoihinsa. Hänen oma äitinsä ei olisi tuntenut häntä.

      "Olenko vieläkin veljeni Jupiterin näköinen?" kysyi hän.

      "Ette", sanoi Tom, "ei mikään muistuta enää hänestä, paitsi pitkä tukka."

      "Sen annan leikata lyhyeksi, ennenkuin tulen kotia. Hän ja Brace säilyttävät