Tom Sawyer ilmailija. Марк Твен

niin oli se reissu niin sukkela, ettei koskaan semmosta tehty, ja niin sanoitkin kaikki ihmiset. Hevoset paiskasit heti pitkälleen ja Natkin kaatui kumoon, niin hän oli lopussa, ja kun he hinasit hänen ulos, ei koko miehestä ollut muuta jälellä kuin riepuja ja romua ja paljaat jalat; mutta perille hän tuli, kun tulikin, ja tapas presidentin ja antoi hänelle kirjeen, ja kaikki tyyni oli "mykke praa" kuin suola voissa, ja presidentti antoi hälle kaikki anteeks heti paikalla, ja Nat antoi neekerille kaks neljäsosaa dollaria yhden sijasta, sillä hän tajusi että, jollei hällä olis ollut vuokravaunua, niin ei hän olis tullut perille ajoissa, ei likimainkaan.

      Se oli, kun olikin, mainion muhkea seikkailu, ja Tom Sawyer sai säilyttää kuulanhaavaa sääressään mukamas hyvinkin tuoreena, voidakseen pitää puoliaan postimestaria vastaan.

      No, hyvä, vähitellen rupes Tomin kunnia vähä laihtumaan, sillä ihmiset saivat toisia asioita jutellakseen – ensin tuli kilpa-ajot ja sitten tuli muhkea tulipalo ja sitten tuli sirkkus ja sitten tuli suuri neekeri-avisiooni, ja sitten tuli auringon pimennys ja sitä kummitusta seuras jonossa koko joukko herännäisten kokouksia, ja kaiken tuon ohessa ei ollut puhettakaan enään Tomista, tuskin häneen kukaan katsahtikaan, ja ette ikinä ole nähnyt ihmistä niin alakuloisena ja nyrpeänä ja hirteen menemässä. Hän kävi päivä päivältä vihan vimmaisemmaks, ja minun kysyessäni hältä, miksikä hän oli moisessa tilassa, sanoi hän että hänen sydämmensä oli revetä, kun hän aatteli miten aika kului kulumistaan ja miten hän vanheni vanhenemistaan eikä mitään sotaa puhennut ihmisten välillä eikä mitään sopivaa tilaa ollut hänelle luodaksensa nimeä itselleen tässä maailmassa, ei ainakaan hänen nähdäksensä mukamas. No, no, sillä viisin tuumaavat aina pojat, mutta ens kertaa kuulin minä jonkun puhuvan suunsa puhtaaks sinneppäin.

      Nyt rupes hän tuumaamaan jotakin matkaa, jolla tulis mainioks mukamas, ja pian hän sen keksikin ja sanoi ottavansa minut ja Jimin mukanansa. Tom Sawyer oli näättekös aina hyvin hyväntahtoinen ja antelias ja jalo tässä kohen. Löytyyhän paljon poikia, jotka on olevinaan hyvin hyviä ja ystävällisiä, kun sinulla on tarjottavana jotakin hyvää, mutta kun sattuvat itse saamaan jotakin hyvää – syötävää taikka muuta – , silloin he ei sano halkaistua sanaa sulle, vaan kaappii kaikki tyyni itselleen. Se ei ollut koskaan Tom Sawyer'in tapana – sen mä sanon hänen kunniakseen. Löytyyhän paljon poikia, jotka suorastaan ryömivät jaloissas, kun sulla sattuu olemaan omena, ja mankuvat, kun mankuvatkin, sen ydintä; mutta kun heillä on omena ja sinä pyydät heiltä ydintä ja muistutat heille, kuinka sinä kerran annoit heille ytimen, silloin menee heidän kuononsa kureilleen – ja he kiittävät sinua kuolinpäivään asti, mutta mitään ydintä ei vain löydy heidän omenastaan mukamas. Mutta minä olen huomannut että he aina saavat palkkansa; teill' ei ole muuta tekemistä kuin oottaa vain. Jake Hooker teki aina sillä viisin, ja tuskin meni kahta vuotta ennenkun poika pahus hukkui.

      No, me mentiin metsään, ja Tom sanoi meille mitä s'oli. S'oli ristiretki.

      "Mitä mokomaa s'on, ristiretki?" sanoin minä.

      Hän näytti halveksivalta kuten ainakin häpeissään jotakin sielua, ja hän sanoi:

      "Huck Finn, ethän sä tahdo väittää, ettet tietäis mitä ristiretki on?"

      "Ee-ei, sitä en tie. Enkä siitä välitäkkään. Olen elänyt tähän päivään asti ja voinut paksusti myös. Mutta heti kun sinä sanot sen mulle, niin tien mä sen, ja siinä on kylliks. Minä en ymmärrä mitä hyötyä siitä olis, että min' ottaisin selkoa kaikellaisista asioista ja vaivaisin päätäni niillä, kun minä en koskaan niitä tarvitse. Niin kuin tuo Lance Williams, joka oppi puhumaan Choctaw-indiaanien kieltä eikä koskaan nähnyt ainoatakaan semmosta, ennenkun tuli yks, joka kaivoi hälle haudan. No, mitä mukamas nyt on ristiretki? Mutta yhen asian sanon mä sulle ennenkun alat: jos se on jotain patenttia, niin ei siin' oo mitään rahaa. Bill Thompson hän – "

      "Patenttia!" sanoi hän. "Enpä koskaan ole nähnyt mokomaa tyhmiliiniä.

      Ristiretki, sehän on tavallaan sotaa."

      Luulin hänet vähä löyhäks päästään. Mutta mitäs vielä, hän puhui täyttä totta ja jatkoi ilman mitäkään:

      "Ristiretkihän on sotaa, jota käydään Luvatussa maassa ja sen viemiseks pakanoilta jälleen."

      "Missä luvatussa maassa?"

      "Hä? Luvatussa maassa – eihän niit' ole kuin yks."

      "Mitä meidän siihen tulee?"

      "Hä? Etkö sä ymmärrä? Luvattu maa on pakanain käsissä, ja meidän asia on ottaa se heiltä pois."

      "Mutta mistä tulee sitten, että m'ollaan annettu maa pakanain käsiin?"

      "Me ei ole sitä annettu heidän käsiinsä? Heillä on aina ollut se."

      "Niin no, mutta silloinhan se on heidän, Tom, eikös niin?"

      "Niin kai. Kuka on väittänyt sitä vastaan?" Minä mietiskelin asiaa, mutta en saanut tolkkua siitä, vaikka mikä olis ollut. Sikspä sanoin:

      "Se ei mene mun päähäni, Tom Sawyer. Jos mulla olis tavallinen talonpojan maa, ja se olis mun omani, ja joku tahtos sen, olisko se silloin oikein häneltä – "

      "No, voi taivas! mikä pöllöpää sin' oot, Huck Finn. Se ei ole mikään tavallinen talonpojan maa – s'on jotakin aivan toista. Katsos, s'on tällä viisin. Maa, koko Luvattu maa, on heidän omaansa, – paljas maa, mutt'ei muuta; mutta s'oli meidän kansamme, meidän Juutalaiset ja meidän kristityt, jotka teit sen pyhäks, niin että heillä ei oo mitään tekemistä siellä; he tekevät sen epäpyhäks. S'on meille häpeää, ja meidän ei pitäis sitä kärsiä päivääkään enää. Meidän pitäis marssia heidän päällensä ja ottaa se heiltä pois."

      "Mutta tuopa on mulle mitä sekavinta sotkua, mitä koskaan oon kuullut. Jos mulla nyt olis tavallinen talonpojan maa omana ja viljeltävänä, ja joku vieras ihminen – "

      "Enkö ma sulle sanonut, ett'ei täss' oo kysymys mistään talonpojan maasta ja sen viljelyksestä. Maan viljelys on ammattia, jotakin moukkamaista, alhaista ja maallista, siinä kaikki – mutta tää on jotakin korkeaa, suurta ja henkistä, se on sanalla sanoen jotakin uskonnollista, ja sehän on toki toista se."

      "Uskonnollista? Onko se mukamas uskonnollista, kun mennään ja riistetään maa pois ihmisiltä, joiden omaa se on?"

      "Ompa kyllä! Aina on arveltu niin."

      Jim hän puisti päätään ja sanoi:

      "Kuulkaahan, Tommi herra, minä luulen täss' olevan erehyksen – niin erehys s'on. Min' oon itte uskovainen ja minä tunnen koko joukon uskovaisia ihmisiä, mutta en, saakeli soikoon, oo tavannu viel' ainoatakaan, ku menettelis tolla viisin."

      Se suututti Tomia, ja hän sanoi:

      "Hyi! Oikeinhan oksettaa, kun kuulee moista pöllöpäistä tyhmyyttä. Jos teistä kumpikaan osais ees hiukkasen historiaa, niin tietäisitte te, että Richard Leijonamieli ja paavi ja Gotfrid, Buljongin kreivi, ja suuret tukut muita jaloimpia ja hurskaimpia miehiä maailmassa, kolmatta sataa vuotta umpeen, hakkasit maahan pakanoita ja koit ottaa heidän maansa pois ja oikein uivat veressä kaulaa myöten kaiken aikaa – ja yks kaks tulee pari pöllöpäistä moukkaa täältä Missourin metsistä ja on arvostelevinaan, tekevätkö he oikein vai väärin. Mikä sanomaton röyhkeys!"

      No, hyvä, tuo hänen puheensa antoi asialle ihan toisen valon, ja minä ja Jim me oltiin niin halpoja ja tietämättömiä kuin lapsi ja toivottiin jo, ettei m'olis oltu niin suurisuisia. Minä en voinut sanoa mitään eikä Jimkään pitkään aikaan, mutta sitten hän sanoi:

      "No, kai s'on oikeen sitte. Jollei noi hurskaat ihimiset sitä käsittäny, niin mitä se meriteerais, että me taitamattomat ihimisrukat koettais sitä käsittää; ja jos s'on meitin asiamme, niin tulloo kai meitin tehä mikä voiaan. Mutt' yhtäkaikki niin käy mun surku noita pakanoita, niinku Tommi herrankin käy niitä surku. S'on kerrassaankin ryökäleen tapaista tappaa ihimisiä, joit' ei me tuta ja jotka ei oo teheny meille mittään pahhaa. Niin, kattokaas, sitä s'on. Jos me tultais,