Waverley. Вальтер Скотт

sielun silmiltäin,

      naissulon, lemmen vaihdan lelut

      aseihin, mainetöihin näin!

      Suorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä sano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn sydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti. Neitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä viimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa jumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta puhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke sitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa luulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki keinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame, kauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen silkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi kerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja säiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,

      halunsa hehkui kunniaan,

      ei lempeen horjahdella,

      sydäntä jäistä neidot maan

      sai turhaan sulatella,

      vai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian katseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti panssaroitu.

      Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,

      oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,

      maaurhon vankan, kukan kauneimman,

      pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,

      se iski rintaan.

      Pyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä väkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian, että historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle. Monen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien joutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan vähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua, ennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo sekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä virkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan ahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen tyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto solmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka tähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta (mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori pari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja syvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko Waverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.

      IV.

      Waverleyn jäähyväiset

      Tämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui kirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien miekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin kalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston lieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla – ritarin kasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan peittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat omistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard astui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa, alotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi hiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla ilmaisi syvää liikutusta. "Veljenpoikani", virkkoi hän, ja sitte ikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, "rakas Edwardini, on Jumalan tahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä Jumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin ammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen koettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi sellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun perillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat. Ja, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi, muista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun. Vältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat – tarpeetonta vaaraa tarkotan – äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi whigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä palveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies – presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi Jumalaa, Englannin kirkkoa ja" – (tähän olisi tavallisen järjestyksen mukaan pitänyt tulla "kuningasta kohtaan", mutta kun tuolla sanalla pahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen sekä kuningasta de facto että de jure, vanha ritari täyttikin loman toiseen tapaan) – "ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa kohtaan." Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei veljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä hevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin; toiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi palvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa – jos apurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.

      "Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi isäntiinsä nähden."

      Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi, vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."

      Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies, skotlantilaisen käsityksen mukaan – siten että hänen tietonsa olivat enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan. Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle, noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.

      Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden yhtäläisyys