Waverley. Вальтер Скотт

Tosin olivat koko pukimina ainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka hame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen kirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina alas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia korvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän oli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun saaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle, oli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti Waverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka sai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät silmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan vierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen, johon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.

      Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi. Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa kajahtelivat hänen säveleensä.

      He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa, mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan kuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta läikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta, joka hänen sanojensa mukaan oli sekä näköisä että näpevä, ja sitäpaitsi notkein strathspeyn tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi ylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä pahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja surkeihin oloihin.

      "Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."

      "Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!"

      "Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä nosta vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."

      "Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?"

      "En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."

      "Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa hommassa?"

      "Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin reima mies häntä ennen."

      "Kuolisi lain edestä!"

      "Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta – Crieffin iloisessa hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät, niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."

      "Toivot sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?"

      "Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"

      "Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?"

      "No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."

      "Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut paroonin karjan?"

      "Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."

      "Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?"

      "Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin? Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä itseäänkin tapaamassa?"

      Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.

      Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään luolan isännästä.

      "Asuuko hän aina luolassaan?"

      "No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."

      "Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?"

      "Minun herrani? Minun herrani on taivaassa", vastasi Evan korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."

      "Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti."

      "Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."

      "Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö päällikkösi kävisi puolustamaan?"

      "Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan – jos nuo tulisivat lain kanssa."

      "Ja mitä tekisikään Donald?"

      "Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter Scriveniin."

      "Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?"

      "Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin."

      "Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?"

      "Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan Sidier Dhu."

      "Ketä niin nimität?"

      "Sidier Dhu merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."

      Kuului pyssynlaukaus,