Se kolmas. Генрик Сенкевич

minä, – teidän pitää surra!

      Mutta juutalaiseukko vastaa:

      – Suokaa anteeksi, herra maalari, mitä pitää meidän surra, kun herra on luvannut ruplan kullekin meistä? Surkoon se, joka ei mitään ansaitse!

      Minun täytyy uhata heitä sillä, etten maksakaan.

      Kaksi iltaa kului sitten luonnoksen valmistamiseen. Senjälkeen istuivat he vielä kokonaista kaksi kuukautta mallina kotonani.

      Sanokoon Swiatecki mitä hyvänsä, mutta maalaus on hyvä, sillä se ei ole lainkaan kylmä; siinä on totuutta ja luontoa. Pisamatkin nuoren juutalaistytön kasvoilla olen maalannut. Heidän kasvonsa olisivat voineet olla kauniimmat, mutta todellisempia ja luonteenomaisempia ne eivät olisi voineet olla.

      Niin hartaasti minä ajattelin maalaustani, että melkein olin unohtanut menettäneeni Kazian. Ja kun Swiatecki muistutti minulle hänestä, tuntui siltä, kuin se olisi tapahtunut jo aikoja sitten.

      Sillä välin oli Swiatecki saanut vedetyksi toisen saappaan jalkaansa ja minä aloin laittaa samovaria kiehumaan.

      Sisään astui aamiaista tuoden vanha Antoniowa, jota Swiatecki jo vuoden ajan oli kehottanut menemään hirteen. Ja me istuuduimme teetä juomaan.

      – Miksi olet tänään niin iloinen? – kysyy Swiatecki minulta kiivaasti.

      – En tiedä itsekään, mutta sen saat nähdä, että meille tapahtuu jotakin tavatonta.

      Samassa kuulemme, kuinka työhuoneeseemme johtavissa portaissa narisee.

      – Isäntä tulee! Siinä on se sinun tavattomasi! virkkaa Swiatecki.

      Sen sanottuaan hän hotaisee teen niin kuumana, että kyyneleitä nousee silmiin, karkaa pystyyn ja piiloutuu seinällä riippuvain vaatteiden taa, josta huutaa hilliten ääntään:

      – Hyvä veli, sinusta hän kovasti pitää, juttele sinä hänen kanssaan!..

      – Mutta sinua hän koettaa lähennellä! – vastaan minä rientäen myöskin vaatteiden taa. – Sinä voit neuvotella hänen kanssaan.

      Ovi avautuu ja kuka astuukaan sisään? Ei isäntä, vaan ovenvartia siitä talosta, jossa Suslowskit asuvat.

      Me riennämme piilopaikastamme esiin.

      – Tuon kirjeen herralle, – sanoo ovenvartia.

      Minä otan kirjeen… Pyhä Hermes! Se on Kazialta! Avaan kuoren ja luen:

      'Olen varma siitä, että vanhempani suovat meille anteeksi.

      Tulkaa heti, huolimatta siitä, että on näin varhaista.

      Palasimme juuri terveyslähteeltä puistosta.

K.'

      En todellakaan tiedä, mitä hänen vanhemmillaan on minulle anteeksi annettavaa, mutta nyt ei ole aikaa sitä ajatella. Sitäpaitsi pääni pyörii hämmästyksestä…

      Sitten minä ojennan kirjeen Swiateckille ja sanon ovenvartialle:

      – Hyvä ystäväni, sano neidille, että tulen heti paikalla!.. Odotappas… Minulla ei satu olemaan pientä rahaa, mutta tuossa on kolmen ruplan seteli (viimeinen!), vaihda se, ota rupla vaivoistasi ja anna loput minulle takaisin.

      Sivumennen sanoen, se lurjus ei ole senjälkeen näyttäytynyt, kun pisti nuo kolme ruplaa taskuunsa. Se roisto tiesi vallan hyvin, etten minä nostaisi siitä hälinää Suslowskien talossa, ja käytti mitä hävyttömimmällä tavalla asemaani hyväkseen. Mutta silloin minä en edes huomannut sitä.

      – No mitäs sanot nyt? – kysyn Swiateckilta.

      – En mitään! Jokainen vasikka löytää teurastajansa.

      Minä pukeuduin kaikella kiireellä enkä sentähden keksinyt sopivaa haukkumasanaa vastaukseksi Swiateckille.

      II

      Neljännestuntia myöhemmin minä soitan Suslowskin ovikelloa.

      Kazia itse avaa minulle oven. Hän on viehättävä… Hänessä on vielä unen lämpöä ja aamun raikkautta, jota hän on puistosta tuonut mukanaan vaaleansinisen karttuunipukunsa poimuissa. Hattu, jonka hän on ottanut päästään, on hiukan hajottanut hänen tukkaansa. Hänen kasvonsa hymyilevät, silmänsä hymyilevät, kosteat huulensa hymyilevät… Mikä ihana kevätaamu! Minä tartun hänen käteensä ja alan peittää sitä suuteloilla aina kyynärpäähän saakka. Mutta hän kumartuu puoleeni ja kuiskaa minulle:

      – No kuka osaa rakastaa paremmin?

      Sitten vie hän minut kädestä taluttaen vanhempainsa luo. Vanha Suslowski näyttää roomalaiselta, joka uhraa ainoan tyttärensä pro patria; äidin silmistä vierii kyyneleitä kahviin; he istuvat nimittäin paraikaa aamiaispöydässä. Mutta meidät nähdessään he nousevat seisomaan ja isä Suslowski lausuu:

      – Järki ja velvollisuus käskevät minua oikeastaan sanomaan "ei", mutta isällisellä sydämellä on myöskin vaatimuksensa. Jos se on heikkoutta, niin tuomitkoon Jumala minut siitä!

      Samalla hän kohottaa katseensa taivasta kohti merkiksi, että on valmis vastaamaan sanoistaan ja teostaan, jos taivaallinen tuomioistuin heti tahtoisi merkitä asian pöytäkirjaan. En ole eläissäni nähnyt mitään roomalaisempaa, lukuun ottamatta salamimakkaroita ja makaronia, joita Corsossa tarjotaan kaupaksi. Hetki on niin juhlallinen, että virtahepo saattaisi sulaa liikutuksesta. Juhlallisuutta ylentää vielä rouva Suslowska, joka ojentaa kätensä ja lausuu itkunsekaisella äänellä:

      – Lapseni! Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus elämässä, niin paetkaa tänne, tänne!

      Näin sanoen hän osottaa rintaansa.

      Vielä mitä! Typerä olisin, jos sinne paeta tahtoisin!.. Mutta tarjoisipa Kazia minulle sellaisen pakopaikan, niin se olisi toista! Kaikissa tapauksissa Kazian vanhempain hyväsydämisyys on hämmästyttänyt minua, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta.

      Sulasta liikutuksesta minä juon niin monta kuppia kahvia, että Suslowski alkaa rauhattomasti silmäillä kahvikeitintä ja kerma-astiaa. Kazia kaataa minulle yhä lisää, ja minä koetan sillä välin koskettaa hänen pientä jalkaansa pöydän alla. Mutta hän vetää aina jalkansa pois, ravistaa muitten huomaamatta päätään ja hymyilee niin veitikkamaisesti, etten käsitä, kuinka voin pysyä nahoissani.

      Minä viivyn vielä noin puolitoista tuntia, mutta vihdoin täytyy minun lähteä, sillä kotonani odottaa minua Bobus, joka piirtää minun johdollani ja jättää joka kerta minulle vaakunaisen käyntikorttinsa, jonka minä muuten usein kadotan. Kazia ja hänen äitinsä saattavat minua eteiseen, mikä minua harmittaa, koska toivoin, että Kazia yksin tulisi saattamaan minua. Millaiset huulet sillä tytöllä onkaan!..

      Kotimatkani kulkee puiston kautta. Joukko ihmisiä palaa lähteeltä. Minä huomaan, että ihmiset pysähtyvät nähdessään minut. Kuulen heidän ympärilläni kuiskaavan: "Magorski! Magorski! Se on hän…" Neitoset, joiden vartaloiden ihanat muodot näkyvät kaikenvärisissä kesäpuvuissa, katsovat minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Tule vaan, kyllä me olemme valmiina!" Hitto vieköön, olenko minä tullut niin kuuluisaksi, vai mitä se on? En käsitä siitä mitään!

      Kuljen eteenpäin – sama juttu!..

      Eteisessä, portaissa minä töytään isäntääni vastaan kuin laiva karille.

      Oh, vuokramaksu!

      Samalla lähestyy isäntä minua sanoen:

      – Hyvä herra, vaikka toisinaan olenkin vaivannut teitä, niin uskokaa toki, että minä suuresti teitä… Sallikaa minun ilman muuta…

      Ja hän kiertää käsivartensa kaulaani ja syleilee minua. Swiatecki on kaikesta päättäen kertonut hänelle, että minä nain, ja hän toivoo, että minä tästä lähtien tulen maksamaan vuokrani säännöllisesti. Toivokoon vaan!..

      Minä ryntään portaita ylös. Ylhäältä kuuluu hirveätä melua. Syöksyn