Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен

ilman. Sitten suorittanut jonkun kumman ja monimutkaisen vetelemis- ja muokkaamis-, peukaloimis- ja hieromismenetelmän alastomain villi-ihmisten käsissä, jotka olin näkevinäni suurina ja epämääräisinä, kuin satuhenget läpi höyryäväin huurujen. Sitten levännyt hetkisen divaanilla, joka olisi kelvannut vaikka kuninkaalle; sitten käynyt uuden monimutkaisen kiirastulen kautta, jonka joka seuraava koetus aina oli edellistään vaikeampi; ja vihdoin antanut pehmeihin kankaihin kiedottuna viedä itseni ruhtinaalliseen saliin ja laskea itseni haahkanuntuvavuoteelle, jossa loistavasti puetut eunukit leyhyttelivät päälleni viileyttä minun uinahtaessani ja unelmoidessani tai tyytyväisenä katsellessani huoneen reheviä riippuvia verhoja ja uutimia, pehmeitä mattoja, ylellisiä huonekaluja, tauluja, ja maistellessa mitä valiointa kahvia, polttaessani viihdyttävää nargilia, lopulta vaipuen rauhalliseen lepoon näkymättömäin tuoksuttajain aistillisten tuoksujen, nargilin persialaisen tupakan miedon vaikutuksen ja kesäistä sadetta matkivain suihkulähteitten tuudittamana.

      Semmoinen oli kuva, aivan semmoinen, minkä sytyttävistä matkakirjoista olin saanut. Se oli surkean kehno petos. Todellisuus ei ole parempi sen rinnalla kuin St. Giles's Edenin puutarhan rinnalla. Minut otettiin vastaan suuressa pihassa, jossa oli marmorilaatoista permanto. Pihan ympärillä oli leveät pylväskäytävät, toinen toisensa päällä, joiden matot olivat likaiset, kaidepuut maalaamattomat, suuret leposohvat puoleksi rauskat, niiden patjat vanhat ja huonot ja kuoppaiset yhdeksän sukupolven niissä lepäiltyä ja jätettyä niihin painalmuksensa. Tämä paikka oli avara, alaston ja kolkko, sen piha kuin lato, pylväskäytävät kuin tallin pilttuut. Ne haaskan näköiset puolialastomat hylkiöt, jotka olivat laitoksen palvelevat henget, eivät ulkokuorensa puolesta olleet vähääkään runollisia, eivät vähääkään romanttisia, eikä heissä ollut vähääkään itämaista loisteliaisuutta. He eivät levittäneet mitään sulotuoksuja – aivan päinvastoin. Heidän nälkäiset silmänsä ja hinterät ruumiinsa joka hetki muistuttelivat sitä räikeää, epäsenttimenttaalista tosiasiaa, että heille ennen kaikkea olisi pitänyt olla kunnon ateria.

      Kävin erääseen pukuhäkkiin ja riisuuduin. Muuan likainen nälkimys kietaisi räikeän kirjavan pöytäliinan lanteilleen ja ripusti valkoisen rääsyn minun harteilleni. Minut sitten vietiin portaita alas märkään, livettävään pihaan, ja ensimmäiset esineet, jotka herättivät huomiotani, olivat omat kantapääni. Kaatumiseni ei aiheuttanut mitään huomautuksia. Epäilemättä sitä odotettiin. Se kuului niihin veltostuttaviin, aistillisiin vaikutelmiin, jotka ovat tälle itämaisen ylellisyyden kodille ominaisia. Veltostuttava se epäilemättä kylläkin oli, mutta sen käytäntö ei ollut onnistuneesti osattu. Nyt minulle annettiin puiset pakkulat – kuin pienoispenkit, joiden päällä oli nahkapäläät pitämässä kiinni jalkojani (minkä ne olisivatkin tehneet, jos minä olisin käyttänyt 13 numeron kenkiä). Nämä kappaleet killuivat sangen epämukavasti hihnoissaan, kun nostin jalkojani, ja sattuivat sopimattomiin ja odottamattomiin paikkoihin, kun taas laskin ne maahan, ja toisinaan keikahtivat kyljelleen, niin että nyrjäytin nilkkani sijoiltaan. Kuitenkin kaikitenkin, olihan se itämaista ylellisyyttä ja minä nautin siitä parhaan taitoni mukaan.

      Sitten veivät minut toiseen osaan latoa ja laskivat minut jonkinmoiselle pehmustetulle lepovuoteelle, joka ei ollut verhottu kultakankaalla eikä persialaisilla saaleilla, vaan oli samanlainen vaatimaton kappale, mitä saa nähdä Arkansaan neekerikortteereissa. Tässä hämärässä marmorivankilassa ei ollut mitään muuta kuin vielä viisi muuta samanlaista paaria. Se oli sangen juhlallinen paikka. Minä odotin, että Arabian ryytimäiset hajut nyt hiipisivät aistimiini, mutta vielä mitä. Kuparinvärinen luuranko, jolla oli rääsy ympärillään, toi minulle lasisen vesikannun, jonka päällä oli valmiiksi sytytetty tupakkapiippu, ja kolmen jalan mittaisen taipuisan letkun, jossa oli messinkinen suupala.

      Se oli Idän kuulu "nargili" – se piippu, jota Suurturkki polttelee kuvissa. Tämä alkoi tuntua vähän ylellisyydeltä. Minä vetäisin siitä savun ja se riitti. Savua meni suuri paljous alas vatsaani, keuhkoihini, jopa koko ruumiini etäisimpiinkin osiin. Räjähdin valtavaan yskän purkaukseen ja se oli kuin olisi itse Vesuvio puhjennut toimeen. Seuraavat viisi minuuttia minä savusin joka huokoisesta kuin lautainen talo, jonka sisällä on tulipalo. En kaivannut enää nargilia. Savulla oli ilkeä maku ja vielä ilkeämpi oli niiden tuhansien epäuskoisten kielien maku, jota oli siinä messinkisessä suupalassa. Minä aloin tuntea mielenmasennusta. Aina kun tämän jälkeen connecticutilaisen tupakkakäärön kuoressa näen Suurturkin sääret ristissä allaan polttavan nargiliaan ja näyttävän niin autuaalliselta, tiedän hänet häpeämättömäksi humpuukiksi.

      Tämä vankihuone oli täytetty kuumalla ilmalla. Kun olin lämmennyt sen verran, että olin valmistunut vielä kuumempaan lämpötilaan, veivät minut sinne – marmoriseen huoneeseen, joka oli märkä, livettävä ja höyryävä, ja panivat minut keskellä olevalle korkealle lavalle. Siellä oli sangen lämmin. Mies pani minut sitten säiliön viereen, jossa oli kuumaa vettä, kasteli minut perusteellisesti, otti käteensä karkean rukkasen ja alkoi sillä kiilloittaa minua ylt'yleensä. Aloin haista ilkeältä. Kuta enemmän hän kiilloitti, sitä enemmän minä haisin. Aloin käydä levottomaksi ja sanoin hänelle:

      "Minä huomaan, että minä jo olen koko lailla pahentunut. Minut pitäisi haudata ilman tarpeetonta ajanhukkaa. Ehkä teidän olisi paras nyt heti lähteä hakemaan ystäviäni, ilma kun on niin lämmin, enkä minä enää voi kauan säilyä."

      Hän vain hinkkasi ja hinkkasi eikä ollut tietävinäänkään. Minä piankin näin, että hän vähensi kokoani. Hän painoi kovasti rukkastaan, ja sen alta kieri pieniä lieriöitä kuin makaroneja. Se ei voinut olla likaa, kun se oli niin valkoista. Pitkän ajan hän tällä tavalla kaapi minua vähemmäksi. Lopulta sanoin:

      "Tämä on ikävystyttävää hommaa. Siihen kuluu monta tuntia, ennenkuin saatte höylätyksi minut sen kokoiseksi kuin tahdotte. Minä odotan. Menkää ja hakekaa pitkähöylä."

      Hän ei ollut kuulevinaankaan.

      Jonkun ajan kuluttua hän toi vadin, saippuaa ja jonkin esineen, joka näytti olevan hevosenhäntä. Sitten hän teki suunnattoman määrän saippuavaahtoa, upotti minut siihen kiireestä kantapäähän, varoittamatta vähääkään silmiä sulkemaan, ja sitten hirveästi huosi minua hevosenhännällä. Sitten hän jätti minut siihen lumivalkeaksi vaahtopatsaaksi ja lähti pois. Väsyttyäni odottamaan lähdin ja etsin hänet. Hän seisoi toisessa huoneessa seinään nojaten ja nukkui. Herätin hänet. Hän ei siitä hämmästynyt. Vei minut takaisin ja kaatoi päälleni vedenpaisumuksen kuumaa vettä, teki sitten päähäni turbaanin, kääri ympärilleni kuivia pöytäliinoja ja vei minut eräälle parvekkeelle säleistä tehtyyn kanakoppiin ja osoitti erästä mainitsemistani Arkansas-vuoteista. Kävin sille pitkäkseni ja epämääräisesti taas odottelin Arabian sulotuoksuja. Ne jäivät kuin jäivätkin tulematta.

      Alaston, koruton kanakoppi ei missään suhteessa muistuttanut sitä itämaista hekkumallisuutta, josta niin paljon luemme. Se muistutti enemmän maalaislasarettia kuin mitään muuta. Nahistunut palvelija toi nargilin, mutta minä toimitin, että hän heti kantoi sen taas ulos, kuluttamatta siihen aikaa. Sitten hän toi tuota maailmanmainiota turkkilaista kahvia, jonka ylistystä runoilijat ovat kautta sukupolvien laulaneet niin hurmaavasti, ja minä kävin siihen käsiksi kuin viimeiseen toivoon, mitä oli jäänyt vanhoista idän ylellisyysunelmistani. Se oli uusi petos. Kaikista epäkristillisistä juomista, mitä milloinkaan on huulieni yli valunut, on turkkilainen kahvi kehnointa. Kuppi on pieni, laidat poron tahraamat. Kahvi mustaa, paksua, pahanhajuista ja hirvittävän makuista. Kupin pohjalla on liejuista sakkaa puolta tuumaa vahvalta. Tämä valuu alas kurkustanne, mutta osa sijoittuu jo tielle synnyttäen pistelevää kutkaa, joka panee teidät haukkumaan ja yskimään tuntikauden.

      Tähän päättyvät kokemukseni kuuluista turkkilaisista kylvyistä ja tähän myös päättyy unelmani siitä autuudesta, jota kuolevainen muka hekkumoi sen suorittaessaan. Se on ilkeämielistä petkutusta. Se mies, joka siitä nauttii, kykenee nauttimaan kaikesta, mikä on silmälle tai tunteelle tympäisevää, ja se, joka voi sen verhota runouden lumoihin, kykenee yleensä tekemään runoa kaikesta mitä maailmassa on ikävää ja kurjaa ja kaameata ja ilkeätä.

      IV LUKU

      Kuljemme