Jenkkejä maailmalla I. Марк Твен

oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa. Matkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä kävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa. Sillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä sitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut – mutta siinä kuitenkin oli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia merimiessanoja, kuten merellä tapana on – merkki siitä, että he alkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille Uudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille pyhiinvaeltajille, vaan se oli "seitsemän lasia"; kello kahdeksan, kaksitoista ja neljä oli "kahdeksan lasia"; kun kapteeni määräsi pituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan "kaksi lasia". Sujuvasti puhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja tyyrpuurista ja kanssista.

      Kun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran. Kahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat siksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet kävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista kesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat siipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja vehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin ja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla, hommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin monet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin; syvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita laivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden viisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella mielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas kolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden tervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat korttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan viatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan etupuolella – siellä on "hevosbiljardin" paikka. Hevosbiljardi oli mainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on erinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä kisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen, jolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla. Kisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia isoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten työntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä saa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5: een, 5 ja niin edelleen. Joka ensin pääsee 100: aan, voittaa pelin; neljä voi ottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen yksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä se vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa lukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja arviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva heittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko osunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä johtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.

      Sateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla – tai ainakin kansisalongissa – ja kisailla siellä, lueskella, katsella akkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella niitä näitä.

      Seitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi tunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa retkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli suuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat kutsuivat tätä salonkia "synagoogaksi". Hartaushetkeen kuului vain kaksi virttä "Plymouth-kokoelmasta" ja lyhyt rukous ja se harvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin harmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja saattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä tuoliin kiinni.

      Hartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin kirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan sen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin kummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari kolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari kolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että niin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton ja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko koko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää sataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän matkasta "Quaker Cityllä"; ja olen siveellisesti varma siitä, ettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä päiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista, jotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi haluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen; ja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen käsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto maailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää yksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset luonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä ja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta päättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen kuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.

      Jack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies, jonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa, suoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset, kuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen edistystään ja sanoi:

      "Ah, se käy kuin rasvattu!" (hän käytti hieman alhaista kieltä hyvällä päällä ollessaan), "eilen illalla kirjoitin päiväkirjaani kymmenen sivua – ja niinkuin tiedätte, kirjoitin edellisenä iltana yhdeksän ja sitä edellisenä kaksitoista. Sehän on kerrassaan huvia!"

      "Mitä te siihen kirjoitatte, Jack?"

      "Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello kaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden kuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako hevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja sunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän vaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa ne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita meillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan ainoatakaan pääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen – mikä ihme siihenkin lienee syynä? – ja, montako valetta Moult on sanonut – kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni käski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta dollarista, kun se on valmis."

      "Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen – kun se on valmis."

      "Niinkö? – Niinkö te tosiaan luulette?"

      "Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen – kun se on valmis. Ehkä enemmänkin."

      "Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään hutiluspäiväkirja."

      Mutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein "hutiluspäiväkirja". Eräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran kaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:

      "Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan sinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi."

      Hänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:

      "Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko päiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös – olen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua jälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että jättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi päinsä, vai kävisikö se? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika – etkö sinä nähnyt Ranskassa mitään?' Se kissa ei tappelisi. Ensin minä ajattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin etukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on sitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, minun mielestäni ei päiväkirjasta ole mitään hyötyä – vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin harmia, eikö niin?"

      "Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja