Ivanhoe. Вальтер Скотт

hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen ilmaisivat katsojat mielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että myös taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat jälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin syvä ja äänetön hiljaisuus, ikäänkuin kansa ei enää olisi uskaltanut henkeäänkään vetää.

      Muutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat vähän levähtää, käski Juhana-prinssi sauvansa viittauksella torvimiesten soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen vastakkain samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla, mutta ei yhtä tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.

      Toisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven keskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen peitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti satulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt Bois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, oli hän kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan näet oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista sysäystä aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän ritarin peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiintyen suomujen väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti maineensa mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi hän kenties kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko tapahtui, ja ritari syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan paksun tomupilven peittoon.

      Ei ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli päässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi vimmastuneena häpeästään ja katsojien riemullisesta hurraamisesta, jolla katsojat ilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä voittajaa. Perinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa selästä ja veti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat hevosiansa ja riensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt tässä tilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.

      »Kohtaammepa toivoakseni toisemme toisen kerran», sanoi temppeliherra, iskien vihaisen katseen vastustajaansa, »ja toisessa paikassa, missä kukaan ei saa tulla väliin.»

      »Jollei niin tule tapahtumaan», vastasi Perinnötön ritari, »niin ei syy suinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin että ratsain, niinhyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!»

      He olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta turnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja pakottivat heidät eriämään. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja Bois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput tätä päivää.

      Hevosensa selästä laskeutumatta voittaja pyysi pikarillisen viiniä, avasi sitten silmirautojensa alimman nivelen ja ilmoitti juovansa »kaikkien uskollisten englantilais-sydämien onneksi ja menestykseksi, mutta muukalaisten sortajien häviöksi!» Sitten hän soitatti torvimiehellänsä uhkaavan toitotuksen ja lähetti airuen kautta sanoman vaatijaritareille, ettei hän enää aikonut valita heistä vastustajaa, vaan oli valmis vastaanottamaan heitä missä järjestyksessä he itse katsoivat parhaaksi tulla taisteluun.

      Jättiläiskokoinen, mustaan rautapukuun puettu Front-de-Boeuf totteli ensiksi vaatimusta. Hänen valkoisessa kilvessään oli musta häränpää, joka monilukuisissa taisteluissa oli jo kulunut epäselväksi; sen alle oli piirretty ylpeät sanat: Cave, adsum (Kavahda, minä olen läsnä!) Tappelussa tämän ritarin kanssa Perinnötön ritari sai vähäisen, mutta kuitenkin ratkaisevan voiton. Kumpaisenkin peitset katkesivat, niinkuin pitikin, mutta Front-de-Boeuf, jonka jalka luiskahti jalustimesta, tuomittiin siitä syystä voitetuksi.

      Kolmannessakin taistelussa ritari Filip Malvoisinin kanssa tuntemattomalle kävi yhtä onnellisesti. Hän syöksi peitsensä semmoisella voimalla paronin kypärää vasten, että sen nauhat katkesivat. Tämä seikka pelasti Malvoisinin kaatumasta, mutta hänetkin tuomittiin, samoinkuin hänen edelliset kumppaninsa, voitetuksi.

      Neljännessä taistelussa Grantmenilin kanssa Perinnötön ritari osoitti yhtä jaloa kohteliaisuutta kuin aikaisemmin urhoutta ja taitoa. De Grantmenilin ratsu, joka oli nuori ja äksy, nousi päällekaratessa pystyyn, ja poikkeutti siten isäntänsä peitsen oikeasta suunnasta. Tuntematonpa ei käyttänyt hyväkseen tätä sattumuksen kautta tarjoutuvaa etua, vaan kohotti peitsensä ja ajoi vastustajansa sivuitse, häneen koskematta. Hän käänsi sitten hevosensa ympäri, ratsasti takaisin lähtöpaikalleen ja tarjosi airuen kautta toista taistelua. Mutta de Grantmenil kieltäytyi, tunnustaen itsensä voitetuksi yhtä paljon tuntemattoman ritarin kohteliaisuuden kuin taidon vuoksi.

      Taistelu Ralf de Vipontin kanssa täydensi Perinnöttömän ritarin voiton. Viimeinen vaatijaritari syöstiin semmoisella vauhdilla maahan, että veri purskahti nenästä ja suusta, ja hänet kannettiin hervottomana pois kentältä.

      Tuhansien katsojien huudot ilmaisivat yleistä iloa, kun prinssi ja marskit julistivat, että tämän päivän voittokunnia oli tullut Perinnöttömän ritarin osaksi.

      YHDEKSÄS LUKU

      – Keskellä nähtihin

      yks nainen, kaikist' ihanin

      ja korkein, valtiaaks sen tunsit kohtakin.

      Hän voitti kaikki kauneudellaan

      ja niin myös kallehilla vaatteillaan;

      otsassa näkyi seppel kultainen,

      kalliista aineesta vaan koruton,

      kädessä Agnus-Castus-virpinen;

      se hällä vallan tunnusmerkki on.

KUKKA JA LEHTI.

      Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martival, molemmat turnausmarskit, riensivät ensimmäisinä onnittelemaan voittajaa. He pyysivät samalla, että hän nyt ottaisi kypärän päästään tai edes avaisi silmirautansa, ennenkuin hän heidän seurassaan lähtisi prinssin kädestä vastaanottamaan turnajaispalkinnon. Mutta Perinnötön ritari toisti lujasti, vaikka ritarillisen kohteliaasti kieltävän vastauksen. Hän ei sanonut vielä tällä hetkellä voivansa näyttää kasvojaan, erinäisistä syistä, jotka hän taisteluun tarjoutuessaan oli ilmoittanut airueille. Marskit eivät tästä vastauksesta lainkaan kummastuneet; sillä olihan tavallisimpia niistä monista ja eriskummallisista lupauksista, joita ritarit siihen aikaan tekivät, että he sitoutuivat määrätyn ajan kuluessa, tai siksi kunnes jokin määrätty tehtävä oli toimitettu, pysymään tuntemattomina. Marskit eivät siis enempää yrittäneetkään tiedustella Perinnöttömän ritarin salaisuutta, vaan ilmoittivat prinssi Juhanalle voittajan toivomuksen ja pyysivät, että hän saisi sellaisenaan tulla vastaanottamaan urhoutensa ansaitun palkinnon.

      Oudon ritarin itsepäisyys närkästytti suuresti prinssiä, joka oli utelias tietämään kuka hän oli. Sitä paitsi oli Juhana ennestäänkin jo pahoillaan siitä, että tämä ritari yksinään oli turnauksessa voittanut kaikki hänen suosimansa taistelijat. Sentähden hän vastasi marskeille ylpeästi: »Kautta Pyhän Neitsyen kasvojen kirkkaan paisteen, näenpä ettei tuo ritari ole jäänyt osattomaksi vain perinnöstä, vaan myöskin tavallisesta kohteliaisuudentajusta, koska hän tahtoo astua peitetyin kasvoin meidän eteemme. – Tietääkö joku teistä, hyvät herrat», lisäsi hän kääntyen seuralaistensa puoleen, »kuka tuo teikari voinee olla, joka niin kopeasti käyttäytyy?»

      »En osaa arvata», vastasi de Bracy, »enkä olisi uskonut Britannian neljän meren välillä olevan ainoatakaan urhoa, joka yhtenä ja samana päivänä voisi kaataa kaikki nuo viisi ritaria. Totta maar en unohda ikänä, minkä kyydin hän antoi de Vipontille. Lensipä poloinen johanniitta-ritari satulastaan ilmaan kuin kivi lingosta.»

      »Älkää siitä liioin kehuko», sanoi eräs läsnäoleva johanniitta; »eipä temppeliritarillennekaan käynyt paremmin. Näinhän minä teidän parhaan peitsimiehenne, Bois-Guilbertin heittävän kolmastikin kuperkeikkaa, ja joka keikahduksellaan tempaavan pivot täyteen hiekkaa maasta.»

      de Bracy, joka piti temppeliherrojen puolta, olisi