Название | Ivanhoe |
---|---|
Автор произведения | Вальтер Скотт |
Жанр | Зарубежная классика |
Серия | |
Издательство | Зарубежная классика |
Год выпуска | 0 |
isbn |
»Vaikka kantaisit mukanasi koko heimosi rikkaudet», sanoi hän, »niin mitäpä minua hyödyttäisi tehdä sinulle pahaa? Niin kauan kuin tämä puku on päälläni, vaatii valani minua olemaan köyhä; ja kun sen vaihdan, vaihdan sen vain hevoseen ja rautapaitaan. Mutta älä luule, että haluan sinun seuraasi tai pyydän siitä jotakin etua. Pysy täällä, jos tahdot – Cedrik Saksilainen suojelkoon sinua.»
»Voi!» huokasi juutalainen, »ei hän anna minun matkustaa seurassaan – saksilainen tai normannilainen, kaikki he yhtä paljon häpeäisivät juutalais-raukkaa. Ja kulkea yksinäni Filip de Malvoisinin ja Reginald Front-de-Boeufin alueitten kautta – hyvä nuorukainen, minä tulen sinun kanssasi! – Joutukaamme – sonnustakaamme itsemme – paetkaamme! – Tässä on sauvasi – miksi viivyttelet?»
»Enhän viivyttelekään», sanoi toivioretkeläinen, totellen kumppanin kiirehtimistä; »mutta minun on toimitettava ulospääsykeino – seuraa minua!»
Hän astui edeltä viereiseen koppiin, missä, niinkuin lukija jo tietää, Gurth sikopaimen nukkui. – »Nouse, Gurth», sanoi toivioretkeläinen, »nouse kiireesti. Avaa takaportti ja päästä ulos juutalainen ja minut.»
Gurth, joka virkansa nojalla, vaikka sitä nykyjään pidetäänkin niin halpana, oli silloisten saksilaisten kesken yhtä tärkeä mies kuin hänen muinainen ammattiveljensä Eumaios Ithakassa, loukkautui toivioretkeläisen tuttavallisesta ja käskevästä puhetavasta. »Vai aikoo juutalainen lähteä Rotherwoodista», sanoi hän kohoten kyynärpäänsä nojaan ja katsoen häneen yliolkaisesti liikahtamatta laveriltaan, »ja päälle päätteeksi toivioretkeläisen kanssa – »
»Yhtä hyvin olisin voinut uneksia», virkkoi Wamba, joka samassa astui kammioon, »että hän luikkisi tiehensä siankinkku kainalossaan.»
»Oli miten oli», sanoi Gurth laskien jälleen päänsä pölkylle, joka oli hänen päänalaisenaan, »sekä juutalaisten että pakanain täytyy tyytyä odottamaan, kunnes iso portti avataan – me emme salli kenenkään vieraan lähteä salaa näin ajattomalla ajalla.»
»Oli miten oli», sanoi toivioretkeläinen, »arvelen kuitenkin, ettet tahdo kieltää minulta tätä pyyntöä.»
Näin sanoen hän kumartui makaavan sikopaimenen vuoteen yli ja kuiskasi saksankielellä jonkin sanan hänen korvaansa. Gurth kavahti ylös kuin sähkön koskettamana. Toivioretkeläinen kohotti sormensa ikäänkuin varovaisuutta teroittaakseen ja lisäsi: »Gurth, pidä varasi – olethan tottunut olemaan varuillasi. Kuten sanoin, aukaise takaportti – pian saat kuulla enemmän.»
Gurth totteli innokkaalla kiiruulla Wamban ja juutalaisen seuratessa, kumpikin ihmeissään sikopaimenen käytöksen äkillisestä muutoksesta.
»Muulini, muulini!» sanoi juutalainen, heti kun he olivat päässeet portin ulkopuolelle.
»Nouda hänen muulinsa», sanoi toivioretkeläinen. »Ja kuule – tuo minulle toinen, jotta voin olla hänelle seurana hänen kulkiessaan näiden seutujen kautta – Ashbyssä jätän sen eheänä jollekulle Cedrikin seuralaiselle. Ja sinä» – viimeiset sanat hän kuiskasi Gurthin korvaan.
»Mielelläni, sangen mielelläni sen teen», sanoi Gurth ja riensi heti käskyä toimittamaan.
»Haluaisinpa tietää», arveli Wamba kumppaninsa lähdettyä, »mitä te toivioretkeläiset opitte siellä pyhässä maassa.»
»Lukemaan rukouksemme, hupsu», vastasi toivioretkeläinen, »katumaan syntejämme ja nöyryyttämään mieltämme paastolla, valvomisella ja pitkillä rukouksilla.»
»Kyllä varmaan jotakin tehoisampaakin», arveli narri, »sillä milloinpa katumus tai rukous voisi saada Gurthin kohteliaaksi tai paasto ja valvomiset taivuttaa hänet lainaamaan muulia! – Luullakseni olisit yhtä hyvin voinut puhua valvomisestasi ja katumusharjoituksistasi hänen mustalle lemmikkikarjulleen, – yhtä suopean vastauksen olisit siltäkin saanut.»
»Laske vain lorujasi», sanoi toivioretkeläinen, »sinähän oletkin vain saksilainen narri.»
»Oikein puhut», sanoi narri. »Jos, näet, olisin normannilaista syntyä, niinkuin luullakseni sinä, niin olisin kai istunut onnen päiväpuolella ja ollut melkein viisaan miehen kirjoissa.»
Samassa Gurth ilmestyi muuleineen vallikaivannon toiselle puolelle. Matkustajat astuivat kaivannon yli laskusiltaa myöten, joka oli vain kahden laudan levyinen. Yhtä kapea oli mitoiltaan itse takaporttikin samoinkuin ulkoaitauksessa pieni veräjä, jonka kautta päästiin metsään. Heti kun he olivat ennättäneet muulien luo, kiinnitti juutalainen kiireisin ja vapisevin käsin satulansa taakse kankeasta kanvastikankaasta tehdyn pienen repun, jonka hän otti viittansa alta ja joka sisälsi, kuten hän mutisi, »vain toisen vaatekerran, ainoastaan toisen vaatekerran». Noustuaan sitten juhtansa selkään ketterämmin ja nopsemmin kuin hänen ikäisensä miehen olisi luullut, hän kohensi kiiruusti viittansa liepeitä siten, että satulan taakse ripustettu esine peittyi kokonaan.
Toivioretkeläinen nousi satulaan maltillisemmin ja ojensi lähtiessään kätensä Gurthille, joka suuteli sitä äärimmäisen kunnioittavasti. Sikopaimen seisoi sitten tuijottaen matkamiesten jälkeen, kunnes he katosivat metsäpolun lehvistöön, jolloin Wamban ääni hänet herätti mietteistään.
»Oletpa, hyvä Gurth-kuomaseni», sanoi narri, »ihmeen kohtelias ja tavattoman jumalinen tänä suvisena aamuna! Soisinpa olevani musta abotti tai paljasjalkainen toivioretkeläinen, jotta minäkin saisin osani harvinaisesta hartaudestasi ja kohteliaisuudestasi – totta maar, minä osaisin hyötyä siitä enemmän kuin suutelon kädelle.»
»Tässä asiassa et ole niinkään hupsu, Wamba», vastasi Gurth, »vaikka päätät vain ulkonäöstä, eivätkähän viisaimmatkaan sen enempää voi. – Mutta jopa on aika lähteä laumaani katsomaan.»
Näin sanoen hän palasi taloon, narri jäljessänsä.
Sillä välin matkalaiset riensivät eteenpäin kiireellä, joka todisti juutalaisen suurta pelkoa, sillä hänen ikäisensä miehet harvoin haluavat kulkea nopeasti. Toivioretkeläinen, joka näytti tuntevan metsässä kaikki polut ja solat, opasti kulkua mitä mutkikkaimpia polkuja myöten, ja monta kertaa heräsi sen johdosta juutalaisessa uudelleen epäluulo, että hän ehkä tahtoi houkutella hänet johonkin vihollisten loukkuun.
Tätä pelkoa ei voinutkaan kummeksia. Sillä, lentokalaa ehkä lukuunottamatta, ei ollut siihen aikaan ainoatakaan elävää olentoa ilmassa, vedessä tai maan päällä, joka olisi ollut sellaisen herkeämättömän, yleisen ja säälimättömän vainon esineenä kuin juutalaisten heimo. Mitättömimmät ja mielettömimmätkin tekosyyt, järjettömimmät ja aiheettomimmatkin syytökset saattoivat heidän omaisuutensa ja henkensä alttiiksi jokaiselle kansan raivon kuohahdukselle, sillä sekä normannit että saksilaiset, tanskalaiset ja brittiläiset, niin vihamielisiä kuin nämä heimot olivatkin toinen toiselleen, kilpailivat keskenänsä siitä, kuka enimmin inhoaisi tätä kansaa, jonka vihaaminen, herjaaminen, halveksiminen, riistäminen ja vainoaminen oli tullut ihan uskon asiaksi. Normannilaiset kuninkaat sekä itsenäiset ylimykset, jotka kaikessa väkivallan harjoittamisessa noudattivat heidän esimerkkiään, pitivät tätä kirottua kansaa vielä johdonmukaisemman, harkitumman ja omahyötyisemmän vainon alaisena. Onhan yleisesti tunnettu kertomus Juhana-kuninkaasta, kuinka hän vangitutti rikkaan juutalaisen erääseen linnaansa ja vedätti häneltä joka päivä yhden hampaan, kunnes israelilais-parka, leukojensa jo puoleksi tyhjennyttyä, suostui maksamaan sen suuren rahasumman, jonka tyranni tahtoi häneltä kiristää. Se vähä käteinen raha, mitä maassa oli, oli pääasiallisesti tämän vainotun kansan hallussa, eivätkä ylimykset arkailleet seuraamasta valtiaansa esimerkkiä ja milloin milläkin sortokeinolla, jopa usein ruumiin kidutuksilla, kiristämästä sitä juutalaisilta. Mutta voitonhimon kannustama passiivinen rohkeus sai juutalaiset kaikkien vaarojen uhallakin jatkamaan