Avioliiton ilveily. Gustaf af Geijerstam

Kuinka ihmeelliseltä tuntuikaan hänestä tuo kaikki nyt! Hänen täytyi hymyillä sen aikaisille ajatuksille, jolloin hän niin kiihkeästi taisteli tullakseen toimeen oman minänsä kanssa. Hänen oma minänsä! Eikö elämä ollut pidellyt häntä lempeillä käsillä ja antanut hänelle lahjaksi kaikki mitä oli toivonut itselleen. Hän ajatteli vaimoaan, poikaansa, yksinäisinä hetkinään noitten vanhojen ja uusien kirjojen keskellä kirjastossa. Ja hän tahtoi syleillä kaikkia tätä samalla täyteläisellä ja lämpymällä tunteella, joka valtasi hänet tietäessään itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi.

      Niin, voimakas! Sehän vasta olikin sana. Ja hän, joka oli yhteenaikaan tuntenut itsensä niin heikoksi koko elämän suhteen, joka näytti hänestä peloittavalta ja pahalta.

      Hän tuli häirityksi uinailuistaan, kun hänen vaimonsa avasi oven. Hän oli puettu punasiniseen silkkiin, valkea hohtoharso heijasti valona hänen kaulassaan ja kiharat hiukset ympäröivät vaaleana kiehkurana hänen kasvojansa.

      Hän ponnahti taapäin nähdessään miehensä kasvonpiirteet ja hänen kasvojensa ilme muuttui kiusalliseksi, synkäksi ja pelokkaaksi.

      "Mikä sinun on, Bob?" sanoi hän ja sulki oven ikäänkuin pidättääkseen lapsen ulkopuolelta. "Mitä se on?"

      Mies kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa, ja samassa ymmärsi hänkin miestään. Turvatun onnen hymy huulillaan meni hän ja polvistui miehensä viereen, hänen katseensa sai vähitellen samallaisen lämmön, täyden loisteen, joka oli saanut hänen ilman sanoja ymmärtämään miehensä mielialaa. Hän suuteli miehensä kättä kuohuvan tulvailevalla kiitollisuudella ja painoi sitten hiljaa otsansa hänen polveaan vastaan.

      Siellä istuessaan palautuivat Bobin ajatukset entisiin asioihin. Hän ajatteli, kuinka elämä on käynyt helpoksi elää, senjälkeen, kun hän löysi ihmisen, jota hän voi rakastaa niin eheästi, naisen ja kodin oli hän löytänyt. Hän ei ollut saavuttanut mitään siitä, jota hän ennen tavoitteli, mutta se, joka nyt oli sensijaan tullut, näytti hänestä olevan loppumattoman paljon enemmän.

      "Mitä sinä ajattelet?" kysyi vaimo lopulta.

      "Minä ajattelen kuinka tyhmä olen ollut täällä elämässä ja kuinka viisaaksi sinä olet tehnyt minut", sanoi Robert Flodin.

      "Minäkö?" kysyi hän ja pudisti päätään.

      "Sinä olet paljon, paljon viisaampi kuin minä", jatkoi hän ja katsoi häntä silmiin.

      Mutta sitten muuttui hän äkkiä.

      "Ah ei", sanoi hän. "Niin viisas sinä et juuri ole, etkä tule koskaan."

      "Mutta ehkä se on vain senvuoksi, että sinä olet niin rakastettava."

      Sitten nauroivat he molemmat viisauden puutteelleen ja menivät yhdessä saliin ja alkoivat juhlatunteissaan syödä vuoden iloisinta suurustaan.

      Pikku Georg oli hyvin hyvillään kun isä ja äiti vihdoinkin tulivat. Hän katsoi heitä ihmetellen siksi, että he näyttivät niin totisilta. Mutta sitten heitti hän heidän vakavuutensa ja alkoi laverrella.

      Hän kertoi leikkikaluistaan, lumesta ulkona ja kuinka hän laskisi mielellään kelkalla mäkeä Humlepuistossa. Hän täytti huoneen iloisella laverruksellaan eikä hänen tarvinnut hetkeksikään vaieta isän ja äidin keskustelun vuoksi. Sillä Georgin huomaamatta oli isä ja äiti vaiti koko ajan, ja sen he tekivät senvuoksi, että molemmat oli vallannut tuo elämän arvon ja täydellisyyden omituinen tunne, joka äsken oli vetänyt heidät yhteen. He molemmat näkivät pienen ympäristönsä jonkunlaisessa raikkaan puhtaassa selvyydessä, joka tulee siitä, kun sielu tuntee itsensä joustavaksi ja nuoreksi. Huone oli valoisa ja kuusi seisoi tummanvihreänä, suorana uusine punasine kynttilöineen ja satoine koristeineen. Pöytäliina oli niin merkillisen valkea, kahvepannu kimalteli vastakiillotettuna muitten oivallisten kupariastiain joukosta, ja joululeipä oli pinoissa vastaleikatun porsaan vieressä, joka muhoili paperirusetti kaulassaan. Keskellä pöytää rehenteli viisihaarainen paperikynttiläjalka vahvoine vihreine kynttilöineen. Se ei ollut siinä senvuoksi, että se sytytettäisiin, vaan senvuoksi, että se antoi pöydälle niin juhlallisen leiman, ja senvuoksi, että oli joulu. Kaiken tuon näki onnellinen mies ja onnellinen vaimo, näkivät sen niin valoisana, puhtaana ja ihmeellisenä, ikäänkuin kimmeltäen se kohtasi heitä unesta, jota ei luule voivansa koskaan unohtaa. Kaikkityyni näytti moninverroin kauniimmalta senvuoksi, että he kuulivat iloisen poikaäänen kaikua, joka ei silmänräpäykseksikään vaiennut, näkivät sinisten lapsensilmien iloisen loisteen, hänen tähystellessään kirkasta päivää.

      Oli luonnollista, että päivän juhlallisuus kuului heille kaikille, ja melkein kuin odotettuna, isä suuruksen jälkeen avasi akkunan ja katsoi kadulle.

      "Tuolla seisoo hieno pika-ajurin reki aivan lähellä", sanoi hän.

      "Ihmeellistä, juuri kuin meitä varten."

      Tämä oli todellakin yksi noita odotettuja yllätyksiä, joka uudistui joka joulu, jos vain lunta oli maassa ja ilma oli kaunis. Niin, kun ilma oli ruma eikä ollut lunta, niin vaihdettiin reki tavallisiin vaunuihin. Mutta sehän kuului asiaan, että täytyi olla jotain salaperäistä. Reki tuli ilman kenenkään tietämättä siitä edeltäpäin. Isä meni viekkaan näköisenä ikkunan luo. Äiti huudahti: "Ajattelepas, Georg, kuinka isä on hyvä!" Ja silloin Georg riemastui yllätyksestä ja ilosta. Tämä kaikki kuului asiaan ja se suoritettiin ilolla ja vilkkaudella, eikä kukaan saanut jäädä pois osansa suorittamisesta.

      Sitten pukeuduttiin turkkeihin ja mentiin rekeen. Ulos Narvantielle se vei ja kauvas Eläintarhan sillan taa. Hevoset olivat suuret ja aivan mustat ja niitten mahtavat kulkuset soivat niin kumeasti. Reki reen perästä tuli vastaan ja kaikki reet olivat täynnä iloisia, ja onnellisia ihmisiä. Raikkaassa talvi-ilmassa virtaili iloisia huutoja ja helisevää naurua. Kulkuset lauloivat iloisemmin niin pian kuin kaupungin tulli jätettiin selän taa, ja metsässä, missä kinokset korkeina kasvoivat yhteen kuusten taipuneisiin oksiin, oli niin hiljaista, että Georg, vaikka hän oli jo lähes kymmenenvuotias, suuri mies, painautui lähemmäs äitiä ja hyväili hiljaa äidin puuhkaan peitettyä kättä.

      Kun tämä pieni seurue ajoi takaisin kaupunkiin, tulvaili mustana virtana juhlapukuisia ihmisiä kaduilla ja ilma kaikui täynnä kirkonkellojen kummaista kuminaa. Se tuntui niin ihmeelliseltä, omituiselta ja voimakkaalta. Siinä oli jotain juhlallista itse kaijussa, jotain joka kohosi ja lauloi korkealla, tuolla yläpuolella korkeimpien kivitalojen pitkien jäykkien rivien. Kaikkialla missä reki liukui, viekotteli se hymyn vastaantulijain huulille.

      Mutta juuri kun reki pysähtyi suljetun portin eteen, huudahti Flodin:

      "Mutta, setä Gösta! Hänethän olemme aivan unohtaneet. Hänenhän piti tulla jo aikaseen aamupäivällä ja jäädä päivälliselle."

      II

      Pankinkamreeri, herra Gösta Wickner, nuorimies, kolmekymmentäkahdeksan vuotta vanha ja syntyään tukholmalainen, oli viime aikoina tullut perheen ystäväksi ja Robert Flodinin erikoiseksi uskotuksi kaikissa pienissä ja suurissa elämän kysymyksissä.

      Molemmat miehet olivat Upsalassa kuuluneet samaan seurapiiriin, joutumatta kumminkaan tämän kautta lähemmin tuttaviksi ja sitten olivat he aika ajoin olleet pitkät ajat tapaamatta, kuten niin usein tapahtuu elämässä. Kamreeri Wickner oli sattunut olemaan marsalkkana Bobin ja Annan häissä, koska hän kuului niihin piireihin, jossa nuo kaksi nuorta olivat yhtyneet. Häiden jälkeen olivat he vielä joksikin aikaa vieraantuneet toisistaan, ja Bob katsoi tämän johtuneen siitä, että he itse vastanaineina olivat olleet liian onnensa vallassa ehtiäkseen ajatella ystäviään, josta hän melkein sai syytä itsesoimauksiin.

      Muut ihmiset olivat kuitenkin saaneet Gösta Wickneristä sen käsityksen, että hän oli mies, joka pani suuremman painon omille harrastuksilleen kuin ystävyyssiteilleen. Itse asiassa oli Gösta Wickner kunnianhimoinen mies, joka taisteli hiljaa, tarmokkaan lujatahtoisesti tullakseen rahamaailman merkkimieheksi. Hän oli eriskummallisen käytännöllinen luonne, johon omituisella tavalla liittyi varma ja joutuisa toimintakyky, joka tilaisuuden sattuessa voi muuttua hyvin häikäilemättömäksikin. Mutta tämän ominaisuutensa