Salaperäinen ovi. Роберт Стивенсон

tomun. Sitten lisäsi hän ehättäen, mutta yhä vain katse alas luotuna: »Mistä tunsitte minut?»

      »Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?» vastasi mr Utterson.

      »Mielelläni – mitä haluatte?»

      »Oletteko hyvä ja näytätte minulle kasvonne?»

      Mr Hyde näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten röyhkeän päättävästi mr Uttersonia kohti; he tuijottivat hetken ajan hiljaa toisiinsa.

      »Nyt tunnen teidät», virkkoi mr Utterson. »Siitä saattaa vastaisuudessa olla hyötyä meille molemmille.»

      »Aivan niin», vastasi Hyde, »olipa hyvä, että tapasimme. Ja à propos – teidän pitää saada minun osotteenikin.» Ja hän mainitsi erään talon numeron joltakin Sohon kaupunginosassa olevalta kadulta.

      »Suuri Jumala!» ajatteli lakimies, »ajatteleeko hänkin mahdollisesti testamenttia.» Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja mutisi vain kiitoksen osotteesta.

      »Ja nyt», sanoi toinen, »on teidän sanottava minulle, mistä äsken tunsitte minut?»

      »Tuntomerkeistä.»

      »Kenenkä antamista?»

      »Meillä on yhteisiä ystäviä», vastasi mr Utterson.

      »Yhteisiä ystäviä?» toisti mr Hyde jonkun verran käheästi. »Keitä ne olisivat?»

      »Tohtori Jekyll esimerkiksi», virkkoi juristi.

      »Hän ei ole koskaan puhunut teille minusta», väitti toinen harmistuneena. »Enpä olisi uskonut teidän voivan tuolla lailla valehdella.»

      »No no», sanoi mr Utterson, »ajatelkaapa mitä puhutte!»

      Toinen päästi kiroten kovan ivanaurun, väänsi samassa nopeasti oven lukon auki ja katosi sisälle.

      Juristi seisoi hetkisen siinä, mihin Hyde oli hänet jättänyt, levottomana ja alakuloisena. Sitten hän läksi verkkaisin askelin kävelemään katua pitkin, nostaen tuontuostakin käden otsalleen, kuin syvästi miettien. Se kysymys, jota hän punnitsi, oli kuitenkin sellainen, jollaisia vain harvoin ratkaistaan. Tuo tuntematon oli kalpea ja suhdaton ruumiinmuodoltaan, hän teki sen vaikutuksen, kuin olisi hän ollut jollakin tavoin epäluonnollinen, mutta siltä ei kuitenkaan käynyt tarkemmin määritteleminen, missä erikoisessa suhteessa; hän hymyili epämiellyttävästi, hänen esiintymistavassaan oli sekä julkeutta että pelkuruutta, ja sellaisena oli se kaikkea muuta kuin luottamusta herättävä, ja hänen äänensä oli käheä, kuiskiva ja kuin särkynyt. Kaikki tämä muodosti kylläkin vastenmielisen kokonaisuuden, mutta se ei ollut kylliksi selittämään sitä siihen asti tuntematonta inhoa ja pelkoa, jonka hänen katseensa synnytti mr Uttersonissa.

      »Sen täytyy olla jotakin muuta», ajatteli hölmistynyt lakimies. »Se on jotakin muuta – kunpa vain keksisin nimen sille. Herra Jumala, mieshän on tuskin ihmisen näköinen! – Jotakin apinamaista – jotakin luonnotonta – niin, mitä lieneekään! – Taikka on se sitten jonkun pahan, turmeltuneen sielun heijastus, joka tunkee läpi maallisen verhonsa? – Minun tekisi melkein mieleni uskoa sitä; sillä ah, sinä vanha Henry Jekyll parkani, jos milloinkaan on saatanan oma nimikirjotus nähty ihmisen kasvoilla, niin on se kirjotettuna uuden ystäväsi otsalle.»

      Kun poikkesi kulmasta pienelle takakadulle, niin tuli torille, jota ympäröivät entisaikaan muhkeat, mutta nyt suureksi osaksi rappeutuneet rakennukset, jotka oli vuokrattu kerroksittain ja yksityisinä huoneina kaikenlaisille ihmisille: kartan piirtäjille, arkkitehdeille, rappiolle joutuneille asianajajille ja kauppa-asiamiehille. Vain yksi ainoa rakennus oli vielä yhden ainoan perheen hoteissa, ja tämän hyvinvointia ja mukavuutta ilmaisevan talon portille mr Utterson kolkutti. Muudan hyvin puettu, vanhanpuoleinen palvelija avasi hänelle oven.

      »Onko tohtori kotona, Poole?» kysyi juristi.

      »Minä katson, mr Utterson», sanoi palvelija, päästäen vieraan suureen, matalaan eteiseen, jota lämmitti, kuten vanhoissa herrastaloissa, kirkas, paukkuva takkavalkea avoimessa tulipesässä ja johon oli sijotettu useampia kallisarvoisia tammikaappeja. »Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir. – Taikka sytytänkö ehkä valkean ruokasaliin?»

      »Kiitos, täällä on hyvä», sanoi juristi lähestyen takkavalkeaa. Tämä eteinen oli hänen ystävänsä tohtorin lempipaikkoja, ja hänellä itsellään oli tapana sanoa sitä koko Lontoon hauskimmaksi huoneeksi. Mutta tänä iltana tunsi hän kuin vilunväreitä veressään; hän ei voinut vapautua tuosta kiusallisesta Hyden kasvojen muistosta; hän kärsi tyytyväiselle mielenlaadulleen mitä harvinaisinta väsymystä ja alakuloisuutta; ja tässä hermostuneessa mielentilassa, joka hänet oli vallannut, oli hän lukevinaan uhkauksen liekkien hulmuavassa heijastuksessa kiillotettuun kaappiin ja varjojen haaveellisessa leikissä katossa. Häntä melkein hävetti tuntemansa helpotus, kun Poole palasi ilmottaen, että tohtori Jekyll oli mennyt ulos.

      »Minä näin aivan äsken mr Hyden menevän vanhan leikkaushuoneen ovesta, Poole», sanoi hän. »Onko aivan totta, että tohtori itse ei ole kotona?»

      »Aivan totta, sir», vastasi palvelija. »Mr Hydellä on oma avain.»

      »Isännällänne näyttää olevan suuri luottamus tuohon nuoreen mieheen», virkkoi juristi ajatuksissaan.

      »Niin on, sir», vastasi Poole. »Meitä kaikkia on käsketty tottelemaan häntä kuten tohtoria itseään.»

      »Tuskinpa luulen tavanneeni mr Hydeä milloinkaan täällä», huomautti mr Utterson.

      »Ette olekaan, sir. Hän ei ole milloinkaan täällä, kun isännällä on vieraita», vastasi palvelija. »Me muuten näemme häntä hyvin harvoin tällä puolella; hän tulee ja menee enimmäkseen laboratorion kautta.»

      »Vai niin – no, hyvää yötä sitten, Poole.»

      »Hyvää yötä, mr Utterson.»

      Juristi läksi kotiin hyvin raskaalla mielellä. »Harry Jekyll parka», ajatteli hän, »pelkäänpä, pelkäänpä hänen purjehtivan vaarallisilla vesillä! – Hän oli kevytmielinen ja huimapää aikaisemmassa nuoruudessaan; siitä on tosin jo kauan, mutta Jumalan lait eivät tiedä mitään ylimuistoisesta ajasta. Niin, niin – sen täytyy olla jotakin sellaista – jonkun vanhan synnin turvottuminen, jonkun tuntemattoman rikoksen piilossa ollut haava – jokin rangaistus, joka tekee tuloansa kiirein askelin, vuosikausia sen jälkeen kuin sen muistokin jo kadonnut on ja itserakkaus antanut itse harha-askelen anteeksi.»

      Säikähtäen omia ajatuksiaan alkoi juristi muistella kulunutta elämäänsä ja miettiä sen salaisuutta. Hän tunkeutui jokaiseen muistonsa hämärään sokkeloon, peläten että jokin kauan sitten unhotettu synti yhtäkkiä ponnahtaisi päivänvaloon ja löisi häntä vasten naamaa. Hänen menneisyytensä oli kylläkin tahraton; harvat miehet voivat niin levollisena selailla muistojen vaarallista kirjaa; ja sittenkin tunsi hän itsensä nöyryytetyksi tomuun ja tuhkaan asti kaikkien niiden huonojen tekojen vuoksi, joita hän oli tehnyt, sekä kiitolliseksi muistellessaan niitä monen monia, joita hän oli ollut tekemäisillään, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Sitten palasivat hänen ajatuksensa vielä kerran aineeseen, joka äsken oli antanut niin paljon päänvaivaa. Nyt oli hän jo huomaavinaan pienen toivon kipinän.

      »Jos ottaisi tutkiakseen tämän Hyden entisyyttä», ajatteli hän, »niin on varmaan hänelläkin salaisuutensa – eikä suinkaan vallan kauniit, jos saa päätellä hänen ulkomuodostaan; salaisuuksia niin mustia, että Jekyll paran pahimpain erhetyksien täytyy niiden rinnalla loistaa auringonpaisteena. Asia ei saa jatkua tällä tavoin. Minä värisen ajatellessani tuota elukkaa, joka hiipii varkaan tavoin Harryn vuoteen ääreen. Harry parka, millainen herääminen! – Se on sitäpaitsi vaarallista; – sillä jos tuolla Hydellä on tieto testamentista ja sen sisällöstä, niin voihan hän ilman muuta tulla kärsimättömäksi perintönsä saamiseen nähden. Niin, minun on todellakin otettava asia omiin käsiini – jos vain Jekyll siihen suostuu», lisäsi hän; »jos vain Jekyll siihen suostuu.» Sillä kertaa näki hän ajatuksissaan, kuten valaistussa läpikuultavassa taulussa, testamentin merkilliset määräykset.