Rouva de la Motte. Dumas Alexandre

oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.

      Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.

      "Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle. Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."

      "Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."

      "Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."

      "Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi", sanoi Richelieun herttua, "teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan, joka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin, luullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai ette?"

      "Kuolematonko?"

      "Niin, kuolematon."

      "Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa."

      "Minkä?" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.

      "Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien niiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin."

      "Olette siis tuntenut Montecuculin?"

      "Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä teidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran, mutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden samassa teltassa."

      "Te olette tuntenut Valoisin Filipin?"

      "Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta hänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin."

      "Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?"

      "Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli mustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin teidän."

      "Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on."

      "Se on teillä samanlainen kuin Kleopatralla, madame, ja jottei yhtäläisyydestä mitään puuttuisi, oli hänellä kuten teilläkin taikka teillä on kuten hänellä pieni tumma luomi vasemmalla kuudennen kylkiluun kohdalla."

      "Mutta, kreivi, tuommoinen sutkaus on noituutta."

      "Eikä mitä, markiisitar", nauroi Richelieun marski; "minulta hän sen on kuullut."

      "Ja mistä te sen tiedätte?" Marski suipensi huuliaan ja vastasi;

      "Kah, se on perhesalaisuus."

      "Hyvä on", sanoi rouva Dubarry. "Teidän luonanne käydessä, marski, sietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin."

      Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

      "Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa, sillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette, näytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä."

      "Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino."

      "Voi, nuorentakaa siis minut."

      "Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut. Ihminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään kolmekymmentä."

      "Tuo oli vain kohteliaisuus."

      "Ei, madame, se on tosiasia."

      "Selittäkää."

      "Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani."

      "Kuinka niin?"

      "Olette nauttinut elämänvettäni."

      "Minäkö?"

      "Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa."

      "Kaikkea sitä kuuleekin."

      "Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun varrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle, joka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle ystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti teille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu kolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti, jolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista, kreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi kiittämättömyyttä."

      "Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita…"

      "Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa olisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?"

      "Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden resepti?"

      "Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle antanut kolme tai neljä pullollista."

      "Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?"

      "Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut kadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran rannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle kerrottu hänen kuolleen."

      "Kuulkaapa, kreivi", huudahti marski; "heittäkää kohteliaisuudet sikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus."

      "Puhutteko tosissanne, monsieur?" kysyi Hagan kreivi.

      "Aivan tosissani, sire… anteeksi, tarkoitin herra kreivi", ja Cagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin käsittää tahalliseksi.

      "Niinmuodoin", sanoi marski, "kreivitär ei ole kyllin vanha nuorennettavaksi."

      "Ei, sen vakuutan."

      "Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni Taverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen aikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän siis on liian vanha?" Cagliostro katseli paroonia.

      "Ei ollenkaan", vastasi hän.

      "Ah, hyvä kreivi", ihastui Richelieu, "jos hänet nuorennatte, julistan teidät Medeian oppilaaksi."

      "Haluatteko?" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta katseensa kaikkiin kuulijoihin.

      Jokainen nyökkäsi myöntävästi.

      "Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney."

      "Hitto vie, minä tietysti etusijassa", vastasi parooni.

      "No, se on pian tehty", sanoi Cagliostro.

      Ja hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen kahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja kaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.

      Miedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä samppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.

      Kaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään: kaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri kun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.

      Nähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin äänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.

      "Kiirehtikää, parooni", sanoi hän, "tai muuten hukkaatte nesteen, joka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli frangia. – Suom.] joka tippa."

      "Kas hitto. Se se on toista