Neiti de Taverney. Dumas Alexandre

kivestä tai murskautua särkyvien telineitten alle.

      – Minä keskeytän teidät, veli, – virkkoi Balsamo. – Te siirrytte pois kysymyksestä, jonka pitäisi olla huomiomme ainoana esineenä. Teidän vikanne on innostua liiaksi ja yleistää keskustelut. Tänään ei ole selviteltävä, onko perussääntömme hyvä vai huono, vaan ylläpidettävä tuon perussäännön lujuutta ja eheyttä. Jos tahtoisin väitellä kanssanne, niin vastaisin: Ei, ohjauksen mukaan liikkuva työkalu ei ole luovan neron vertainen; työntekijää ei voi verrata arkkitehtiin; käsivarsi ei ole aivojen arvoinen.

      – Jos herra de Sartines vangitsee jonkun alimmista veljistämme, – huudahti Marat kiihtyneenä, – eikö hän yhtä hyvin lähetä häntä Bastiljiin nääntymään kuin teidät tai minut?

      – Sen myönnän; mutta siitä koituu vahinkoa vain yksilölle eikä veljeskunnalle, jonka menestyksen täytyy meille olla kaikkea muuta kallimpaa. Mutta jos ylimestarimme vangitaan, niin salaliitto pysähtyy; sillä kenraalin puutteessa sotajoukko menettää taistelun. Veljet, huolehtikaa siis päällikköjenne turvallisuudesta!

      – Kyllä, matta huolehtikoot he myöskin meidän turvallisuudestamme.

      – Se on heidän velvollisuutensa.

      – Ja rangaistakoon heidän virheensä kaksinkertaisesti.

      – Vielä kerran, veljeni, te siirrytte veljeskuntamme perussäännöistä. Ettekö tiedä, että vala, joka sitoo yhdistyksemme jäsenet, on sama, ja että kaikkiin sovellutetaan samat rangaistukset?

      – Suuret ne aina välttävät.

      – Se ei ole mestariemme mielipide, veljet; kuunnelkaa, mitä ennustajamme Svedenborg, joka on etevimpiä joukossamme, sanoo kirjeensä lopulla; näin hän lisää:

      "Onnettomuuden aiheuttaa eräs korkea-arvoinen jäsen, jolla on hyvin tärkeä asema veljeskunnassa, tai ellei hän täsmälleen sitä aiheutakaan, hän ei silti ole vähemmän syypää. Muistakaa, että tuli ja vesi voivat liittoutua: toinen antaa valon, toinen saattaa salat ilmi. Valvokaa, veljet! Varokaa kaikkea ja kaikkia! Valvokaa!"

      – Toistakaamme siis, – virkkoi Marat, takertuen Balsamon puheessa ja Svedenborgin kirjeessä siihen puoleen, mitä hän tahtoi painostaa, – toistakaamme siis meitä sitova vala ja päättäkäämme noudattaa sitä kaikessa ankaruudessaan, olkoon pettäjä tai petoksen aiheuttaja ken tahansa.

      Balsamo mietti hetkisen ja nousten istuimeltaan lausui sitten hitaalla, juhlallisella ja peloittavalla äänellä sanat, jotka lukijamme jo kerran ovat nähneet:

      "Ristiinnaulitun Pojan nimessä vannon murtavani lihalliset siteet, mitkä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, sukulaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, päälliköihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle olen luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelustani.

      "Vannon ilmoittavani päällikölle, jonka veljeskunnan sääntöjen mukaan tunnustan, kaiken, mitä olen nähnyt, tehnyt, havainnut, lukenut tai kuullut, oppinut tai arvannut, vieläpä tutkivani ja urkkivani sitäkin, mitä en ole saanut silmin nähdäkseni.

      "Kunnioitan myrkkyä, rautaa ja tulta välikappaleina maapallon puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lamauksella totuuden ja vapauden vihollisista.

      "Minä alistun vaikenemisen lakiin: suostun kuolemaan kuin ukkosen iskemänä, sinä päivänä kuin olen rangaistuksen ansainnut, ja odotan valittamatta veitsen iskua, joka on tavoittava minut, missä maailman kolkassa lienenkin."

      Silloin nuo seitsemän miestä, jotka muodostivat tämän synkän seuran, toistivat valan sanasta sanaan ja avopäin.

      Sittekun nuo juhlalliset sanat olivat lausutut, virkkoi Balsamo;

      – Olemme siis turvatut; älkäämme enää sekoittako sivuseikkoja keskusteluumme. Minun on selostettava komitealle vuosikauden tärkeimmät tapaukset.

      – Asiat, joiden johto Ranskassa on ollut minun huolenani, tarjoavat mielenkiintoa teidänlaisillenne valistuneille ja innokkaille hengille.

      – Minä alotan.

      – Ranska sijaitsee Euroopan keskellä niinkuin sydän sijaitsee ruumiin keskessä; se elää, se elähdyttää. Sen vavahteluista on etsittävä syy kaikkeen häiriöön ja sairauteen koko elimistössä.

      – Olen siis saapunut Ranskaan ja ryhtynyt tutkimaan Pariisia kuten lääkäri tutkii sydäntä: olen kuunnellut, olen tunnustellut, olen kokeillut. Kun vuosi sitten tulin tänne, oli kuningaskunta vaipumassa; nykyisin tappavat sen paheet. Minun on täytynyt jouduttaa tämän kuolettavan mässäilyn ja irstailun vaikutusta ja siksi olen niitä suosinut.

      – Yksi este oli tielläni; se este oli mies, joka, vaikka hän ei ollut ensimäinen kuninkaasta, kuitenkin oli kuninkaan jälkeen valtakunnan mahtavin.

      – Hänellä oli muutamia niitä ominaisuuksia, jotka miellyttävät muita ihmisiä. Tosin oli hän liian ylpeä, mutta hän käytti ylpeyttänsä töittensä hyväksi; hän osasi lieventää kansan orjuutta uskottelemalla sille, jopa toisinaan näyttämälläkin sille, että se oli osana valtiosta. Ja silloin tällöin neuvottelemalla sen kanssa sen omasta kurjuudesta hän kohotti lipun, kansallisen hengen lipun, jonka ympärille joukot aina kerääntyvät.

      – Hän vihasi englantilaisia, Ranskan luonnollisia vihollisia; hän vihasi hallitsijan lemmittyjä työtätekevien luokkien luontaisina vihollisina. Ka, jos tuo mies olisi ollut vallantavoittelija, jos hän olisi kuulunut meihin, jos hän olisi astunut meidän teitämme, toiminut tarkoitusperäämme varten, olisin häntä säästänyt, olisin kannattanut hänen valtaansa, olisin tukenut häntä kaikin keinoin, jotka voin suojattejani avustaakseni luoda; sillä madonsyömän kuningasvallan paikkailemisen asemesta olisi hän sen meidän kanssamme määrättynä päivänä kukistanut. Mutta hän kuului ylimysluokkaan, hänellä oli synnynnäinen kunnioitus ensimäistä arvoastetta kohtaan, jota hän ei tahtonut tavoitella, monarkiaa kohtaan, jonka kimppuun hän ei uskaltanut hyökätä. Kuningasta halveksiessaan hän silti säästi kuningasvaltaa, tekipä enemmänkin, hän asettui kilveksi tuolle kuningasvallalle, jota vastaan meidän iskumme kohdistuvat. Parlamentti ja kansa, jotka suuresti kunnioittivat tätä elävää salpaa kuninkaallisia etuoikeuksia laajentavan anastushalun edessä, pysyivät itsekin kohtuullisina vastustuksessaan, ollen varmoja voimakkaasta avusta, kun hetki tulisi.

      – Käsitin tilanteen. Ryhdyin kukistamaan hra de Choiseulia.

      – Tämän mahtavan työn, johon kymmenen vuoden aikana oli liittynyt niin paljon vihaa ja harrastuksia, aloitin ja lopetin muutamassa kuukaudessa keinoilla, joita on tarpeetonta teille mainita. Salaseikalla, joka on osana voimastani, sitä suuremmasta, kun se voima pysyy iäti kätkettynä kaikkien silmiltä ja ilmenee ainoastaan vaikutuksissaan, olen kukistanut, karkoittanut hra de Choiseulin ja sen seurauksena aikaansaanut pitkän sarjan mielipahaa, pettymyksiä, voivotuksia ja suuttumusta.

      – Ja nyt kantaa työ hedelmiänsä; nyt koko Ranska vaatii Choiseulia takaisin ja nousee palauttaakseen hänet, kuten orvot kohottavat katseensa taivaan puoleen, kun Jumala on temmannut heiltä isän.

      – Parlamentit käyttävät ainoata oikeutta, mikä niillä on, elottomuutta. Ne lakkaavat toimimasta. Hyvin järjestetyssä ruumiissa, jollainen ensiluokkaisen valtion pitää pila, yhden tärkeimmän elimen halvautuminen tietää kuolemaa; ja parlamentti on yhteiskuntaruumiille, mitä vatsa on ihmiselle; kun säädyt eivät enää toimi, niin kansa, valtion sisukset, ei enää tee työtä eikä siis enää suorita maksuja; kulta, valtioruumiin veri, tyrehtyy.

      – Tahdotaan tietenkin taistella, mutta kuka voi taistella kansaa vastaan? Sitä ei tee armeija, tämä kansakunnan tytär, joka syö maalaisen leipää, joka juo viinitarhurin viiniä. On jälellä vain kuninkaan talous-, etuoikeutetut osastot, henkivartijat, sveitsiläiset, muskettisoturit, kaikkiaan tuskin viisi- tai kuusituhatta miestä! Mitä voi tuo kourallinen kääpiöitä, kun kansa jättiläisenä nousee?

      – Nouskoon se siis, nouskoon! – huusivat useat äänet.

      – Niin,