Neiti de Taverney. Dumas Alexandre

Marat, – aivan kuin se haavoittunut sairaalassa!

      – Niin.

      – Hän siis nukkuu?

      – Hiljaa! – varoitti Balsamo. Sitten kääntyen Marat'n puoleen: – Monsieur, – virkkoi hän, – on tullut hetki, jolloin kaikki epäuskoisuutenne loppuu, kaikki epäröimisenne häipyvät. Ottakaa ylös tuo kirje, jonka tämä nainen toi ja jonka hän kaatuessaan pudotti.

      Marat totteli.

      – No? – kysyi hän.

      – Malttakaas.

      Ja ottaen kirjeen Marat'n käsistä:

      – Tiedättekö, keltä tämä kirje on? – kysyi Balsamo näyttäen kirjettä magneettiseen uneen vaivutetulle.

      – En, monsieur, – vastasi tämä.

      Balsamo lähensi kirjettä aivan suljettuna vaimon kasvoja kohti.

      – Lukekaa se hra Marat'lle, joka haluaa tietää sen sisällön.

      – Hän ei osaa, – sanoi Marat.

      – Eipä kyllä; mutta tehän osaatte lukea?

      – Tietysti.

      – No lukekaa se sitten itseksenne, niin hän lukee sen puolestaan sitä mukaa kuin sanat piirtyvät mieleenne.

      Marat ryhtyi murtamaan ja lukemaan kirjettä, samalla kun rouva Grivette seisaaltaan ja väristen Balsamon kaikkivaltiaan tahdon voimasta toisteli, sitä mukaa kuin Marat ne silmillään luki, seuraavat sanat:

      'Paras Hippokrateeni.

      Apelles on saanut valmiiksi ensimäisen muotokuvansa, hän on myynyt sen viidestäkymmenestä frangista. Tänään syödään ne viisikymmentä frangia Saint-Jacques'n ravintolassa. Tuetko mukaan?

      Tietystikin osa niistä juodaan.

      Ystäväsi L. David.'

      Tämä oli sananmukaisesti kirjeen sisältö.

      Marat pudotti paperin.

      – Ka, – sanoi Balsamo, – näette, että Grivette-rouvallakin on sielu ja että tämä sielu valvoo hänen nukkuessaan.

      – Ja omituinen sielu, – virkkoi Marat, – sielu, joka osaa lukea, vaikka ruumis ei siihen kykene.

      – Se johtuu siitä, että sielu tietää kaiken, sillä sielu voi jäljentää heijastusvaikutuksen avulla. Koettakaa luettaa hänellä tämä kirje, kun hän on herännyt, – kun ruumis on varjollansa verhonnut sielun, niin näette.

      Marat jäi sanattomaksi; kaikki hänen materialistinen filosofiansa kapinoitsi hänessä, mutta ei löytänyt vastausta.

      – Nyt, – jatkoi Balsamo, – siirrymme siihen, mikä teille on mielenkiintoisinta, nimittäin hankkimaan selkoa kellonne kohtalosta.

      – Rouva Grivette, – sanoi hän sitten, – kuka on ottanut hra Marat'n kellon?

      Haltioittunut teki hurjasti epäävän liikkeen.

      – Minä en tiedä, – sanoi hän.

      – Te tiedätte sen varsin hyvin, – väitti Balsamo, – ja olette sen sanovakin. – Sitten vielä voimakkaammalla tahdonponnistuksella: – Kuka on ottanut hra Marat'n kellon? Sanokaa.

      – Matami Grivette ei ole varastanut hra Marat'n kelloa. Miksi hra Marat luulee, että matami Grivette on hänen kellonsa varastanut?

      – Ellei sitä hän ole varastanut, niin sanokaa, kuka.

      – Sitä en tiedä.

      – Näette, – huomautti Marat, – itsetajunta on läpitunkematon turvapaikka.

      – Kas, koska teillä enää on vain tämä viimeinen epäilys, – sanoi Balsamo, – niin pian tulette vakuutetuksi. – Sitten kääntyen ovenvartijaan: – Sanokaa kuka, minä tahdon sen tietää!

      – No, no, – hillitsi Marat, – älkää vaatiko mahdotonta.

      – Te kuulitte, – tivasi Balsamo; – minä sanoin tahtovani. Silloin onneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen tavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava puistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan peljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi kuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.

      – Ei, ei, – sanoi hän, – mieluummin kuolisin!

      – Niin, – huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman leimahtamaan hänen silmistään, – sinä kuolet, jos siksi tulee, mutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat meille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä jääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?

      Hermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo ja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia kirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.

      – Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, – virkkoi Marat.

      – Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo lähteä.

      Sitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja kaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.

      – Puhukaa, – sanoi hän, – puhukaa: kuka otti kellon?

      – Matami Grivette, – vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.

      – Ja milloin hän sen otti?

      – Eilen illalla.

      – Missä se oli?

      – Kynttilänjalan alla.

      – Ja mihin hän sen pani?

      – Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?

      – Numeroon 29.

      – Mihin huonekertaan?

      – Viidenteen.

      – Kenelle hän sen siellä antoi?

      – Eräälle suutarinkisällille.

      – Mikä hänen nimensä on?

      – Simon.

      – Kuka hän on?

      Nukutettu oli vaiti.

      – Kuka hän on? – toisti Balsamo.

      Sama äänettömyys.

      Balsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä, ja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan kuiskaamaan:

      – Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.

      – Hiljaa! – viittasi Balsamo. – Antakaa omantunnon puhua.

      Sitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon, kysyi:

      – Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?

      – Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon.

      Silloin paholainen kiusasi häntä.

      – Tekikö matami Grivette sen puutteesta?

      – Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.

      – Hän siis lahjoitti sen?

      – Niin.

      – Simonilleko?

      Nukutettu ponnistausi.

      – Simonille.

      Sitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti hillittömään itkuun.

      Balsamo