No thoroughfare. Finnish. Чарльз Диккенс

katselijoista ovat alinomaisia vieraita täällä ja ovat saaneet tuttavia nuorisossa. He nojautuvat alas ja puhuvat pari sanaa nuoren tuttavansa kanssa. Jokaisella lapsella oli määrätty sijansa pöydässä. Vieraitten sydämellisyydelle ei suinkaan ole viaksi luettava, että näillä sijoilla tavallisesti nähdään hyvänsävyisiltä näyttäviä lapsia. Täänkaltaiset kohtaukset, ehkä kuin vähäpätöisiä, katkaisevat miellyttävällä tavalla pitkien laveain salien ja siellä järjestettyin ruokapöytäin ikävää yksimuotoisuutta.

      Läsnäolijain joukossa on eräs huntuun puettu rouva ilman kumppalitta. Näyttää kuin uteliaisuus ja sattumus ensi kerran olisi vienyt hänen tänne. Hän näyttää hämmästyneeltä ja kävellessään pitkin pöytärivejä ovat askeleensa viivytteleväiset ja käytöksensä ujo. Viimein hän tulee poikalasten ruokasaliin, jossa ei näe yhtään vierastajaa, kun aukasee oven.

      Mutta juuri oven vieressä seisoo sattumalta vanha, vartioitseva nainen, jonkunmoinen emännöitsiä, jolle rouva tekee muutamia yksinkertaisia kysymyksiä: kuinka monta poikalasta siellä on; millä ijällä ne tavallisesti päästetään ulos mailmaan: näyttävätkö ne usein halua päästä merelle j.n.e. Näin hän jatkaa yhä alenevalla äänellä, kunnes viimein kysyy: "Kuka näistä on Walter Wilding?"

      Ämmä pudistaa päätänsä. Se on vastoin asetuksia.

      "Tiedättekö kuka on Walter Wilding?"

      Vartiatar tuntee kuinka terävästi rouvan silmät tutkivat hänen kasvoja ja laskee silmänsä laattiaan, jotteivät mitään ilmoittaisi kääntymisellä ehkä oikealle kohdalle.

      "Tiedän kyllä, mutta minulla ei ole oikeutta ilmoittaa mitään nimeä vieraille."

      "Noh hyvä! Sitten hän voitte häntä osoittaa ilman mitään puhumatta."

      Rouvan käsi lähenee hiljaa vartiatarta. Viipymys ja äänettömyys.

      "Minä menen ympäri pöytiä – " sanoo vartiatar nähtävästi ilman rouvaa puhuttelematta. "Seuratkaa minua silmillänne. Se poika, jonka tykönä seison ja jota puhuttelen, ei ole se, jota kysytte, vaan se, jota kosken, se on Walter Wilding. Älkää enää puhutelko minua ja menkää vähän syrjään."

      Sukkelasti seuraten viittausta, rouva menee edemmäksi saliin ja katselee ympärillensä. Heti sen jälkeen vartiatar menee arvelevaisesti alas pitkin pöytien ulkopuolta, vasemmalle, läpi koko rivin, kääntyy takaisin ja menee pitkin sisäpuolta. Salaa iskien rouvalle silmää hän nojautuu alas, kallistuen eteenpäin ja puhuu. Se poika, jota hän puhuttelee, nostaa päätänsä ja vastaa. Kuunnellen mitä poika vastaa, hän panee hellämielisesti ja luonteasti kätensä sen pojan olkapäälle, joka istuu vieressä oikealla puolella, ja että tämä tekemänsä tulisi selvästi näkymään, taputtelee hän häntä pari kertaa ennenkuin lähtee. Sitten hän kävelee vielä kerran ympäri pöytiä, ilman muihin koskematta, ja menee ulos toisessa päässä suurta salia olevasta ovesta.

      Atria on lopetettu, ja rouva menee myös alas pitkin pöytäin ulkosivua, alkaen vasemmalta ja pitkin koko riviä, kääntyy ja tulee takasin pitkin sisäpuolta. Onneksi hänelle on sillä aikaa useampia vieraita tullut saliin, seisoen siellä täällä erillään. Hän lykkää huntunsa syrjään, seisahtuu pojan viereen, jota oli vartiatar taputellut ja kysyy häneltä kuinka vanha hän on.

      "Kolmannella toista" – vastaa poika, katsoen kysyjätä kirkkailla silmillä.

      "Oletko terve ja tytyväinen täällä?"

      "Olen."

      "Saatko sinä ottaa vastaan tämän konfektin minulta?"

      "Saan, jos tahdotte olla niin hyvä ja antaa sen." Nojauten tätä toimitusta varten alas, koskee rouva otsallaan ja hivuksillaan pojan kasvoja, ja peittäyten jällensä huntuunsa menee hän ulos ovesta taaksensa katsomatta.

      ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

      Esirippu nousee.

      City nimiseen osaan Lontoon kaupunkia erääsen kartanoon, jolta puuttui ulosmentävää sekä vaunuille että jalkamiehille ja joka oli jyrkän, liukkaan, ja monimutkaisen kadun varrella, mikä katu yhdistää Tower-Street- ja Middlesex-puolet Themsiä, oli suuri viininkauppahuone Wilding & C: o asettanut toimitus-konttorinsa. Ikäänkuin leikillä tunnustaakseen tämän sisällepääsyn vaikeata laatua, kantoi likimmäinen paikka, josta pääsi joen yli, (jos muuten kukaan ilkeän hajun tähden tunsi halua siihen) nimen Kaulantaittaja-porras, niinkuin kartano itse vanhoina aikoina aivan osoittavaisesti oli kutsuttu "Raajarikko-loukoksi."

      Moniaita vuosia ennen 1861 olivat jo ihmiset herjenneet kulkemasta joen poikki "Kaulantaittaja-portaan" luota ja lautturit laskemasta maalle sen tienoille. Pieni livakka katukivitys oli pitkällisellä itsensä-kieltämisellä painunut jokeen, ja pari kolme katkennutta vaajaa ynnä ruostunut rautainen kiinnitysrengas, oli kaikki mitä enään jälellä oli kadonneista "Kaulantaittaja" – laitoksista; sillä tosin sattui joskus sysillä lastattu lossivene sinne eksymään ja muutamat ahkerat niinkuin mudasta syntyneet sydenvetäjät sinne ilmautumaan jättäen lastinsa ympäristölle, jälleen lykäten ulos rannasta ja kadoten; mutta enimmästipä koko liikenne Kaulantaittaja-portaan ympärillä oli siinä, että kuljetettiin edes takaisin täysinäisiä tai tyhjiä vateja ja pulloja viinikauppiasten Wilding & C: o kellareista. Mutta tämäkin toimitus tapahtui sattumaisilta ja useimmiten tuli tuo likainen irstas joki-luuska pyörähtäen ihan yksin ja nuoli sivumennessä ruostunutta rautarengasta portaassa, ikään kuin olisi kuullut puhuttavan Dogista ja Adrian merestä ja tahtoisi mennä naimisiin hänen korkean vapaa-sukuisuutensa Lord-mayorin kanssa, joka valvoo tätä siivottomuutta.

      Muutamia satoja askeleita oikealle kädelle vastapäätä olevalla mäellä (kun, näet, tätä lähestyi Kaulantaittaja-portaan rinteen puolelta) oli Raajarikko-loukko. Siellä oli tuossa Raajarikko-loukossa pumppu, siellä kasvoi Raajarikko-loukossa myöskin yksi puu, ja koko Raajarikko-loukko oli Wildingin & C: on oma, noiden viinikauppiasten, joittenka kellarit olivat kaivetut sen alle, ja joitten huvila tahi asumahuone kohosi ilmaan sen ylitse. Siihen aikaan kuin kauppiaita asui Cityssä oli se todella ollutkin huvilana, jota vielä osoitti muun muassa tuo komea, ilman mitään näkyvää tukea oven yli oleva katos, joka oli ikään kuin taivas vanhanaikuisen saarnastuolin yli. Tätä paitse oli sillä useampia pitkiä ja kaitaisia viivannäköisiä ikkunoita, jotka olivat niin järjestetyt vakaisen tiilirakennuksen pitkäpuoleen, että tekivät sen oikein suhtasopuisesti rumaksi. Katon päälle oli lisäksi vielä rakennettu kupooli kelloneen.

      "Kun viidenkolmatta vuotias mies voipi panna hattunsa päähän ja sanoa: Tämä hattu on koko tämän omaisuuden omistajan oma hattu, niin luulen, herra Bintrey, että hän, lörpättäjänä olematta, voi saada luvan olla sydämmellisesti kiitollinen. En tiedä miten teistä näyttää, vaan minusta se niin näyttää."

      Näin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan, ja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta ja painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei rikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan.

      Herra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt paljon kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea, ja ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas niin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja kirkkaista sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä paitsi hän oli hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli tyytyväisyyden ja kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä vastaan oli varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa olevalla kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen mielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista avoisuutta.

      "Jaa" – sanoi herra Bintrey – "jaa ha! ha! ha!"

      Kirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä korppuja.

      "Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha portviini?" kysyi Wilding.

      "Niin josko maistuu" – sanoi Bintrey – . "Joo! kyllähän se!"

      "Se onkin parahasta