David Copperfield II. Чарльз Диккенс

asiakumppani; mutta minä näin kyllin selvästi, että oli jäykkyyttä firmassa jossakin ja ettei tätini tuhannen punnan takaisin saaminen tullut kysymykseenkään. Alakuloisessa mielentilassa, jota en suinkaan tyytyväisyydellä muista, koska tiedän, että se yhä liian paljon koski minua itseä (vaikka aina yhteydessä Doran kanssa), jätin byroon ja lähdin kotiinpäin. Minä koetin totuttaa ajatuksiani kaikkein pahimpiin ja mitä synkeimmässä muodossa itselleni esittää niitä muutoksia, joita meidän tulevaisuudessa täytyi tehdä, kun puolikatteiset hyyryvaunut, jotka ajoivat minun perässäni ja pysähtyivät aivan jalkaini viereen, saivat minut katsahtamaan ylös. Kaunis käsi ojennettiin minulle akkunasta, ja minua kohden hymyili ne kasvot, joita en koskaan ollut nähnyt levollisuutta ja onnea tuntematta siitä hetkestä saakka, kuin ne ensiksi vanhoilla, isolla, leveällä rintanojalla varustetuilla tammi-portailla kääntyivät takaisin ja minä sovitin niitten lempeätä kauneutta yhteen maalatun kirkon-akkunan kanssa. "Agnes!" huudahdin minä iloisesti. "Rakas Agnes, kuinka hauska nähdä sinua!"

      "Todesti?" lausui hän sydämellisellä äänellänsä.

      "Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!" sanoin minä. "Sydämeni huojentuu jo siitä, että vaan näen sinut! Jos minulla olisi ollut joku taikalakki, en olisi halannut nähdä ketään muuta, kuin sinua!"

      "Kuinka?" vastasi Agnes.

      "No! ehkä Doraa ensiksi", myönsin punehtuen.

      "Niin, Doraa ennen kaikkia, tietysti", lausui Agnes nauraen.

      "Mutta sinua hänen jälkeensä!" sanoin minä. "Mihin sinä aiot?"

      Hän aikoi minun asuntooni, tätiäni tavataksensa. Koska ilma oli sangen kaunis, tuli hän mielellään ulos vaunuista, jotka haisivat (minä pidin päätäni niitten sisäpuolella koko ajan) niinkuin talli kurkkulavan alla. Minä lähetin pois vaunut; Agnes pisti kätensä kainalooni, ja me astuimme eteenpäin yhdessä. Hän oli minusta niinkuin toivo itse. Kuinka toisenlaiseksi mieleni muuttui lyhyellä aikaa, kun Agnes oli vieressäni!

      Tätini oli kirjoittanut hänelle yhden noista kummallisista, lyhyistä kirjeistä – ne olivat tuskin pankinseteliä pidemmät – joihin hänen kirjeelliset ponnistuksensa tavallisesti rajoittuivat. Hän oli siinä ilmoittanut, että häntä oli kohdannut vastoinkäyminen ja että hän aikoi jättää Dover'in ijäksi, mutta että hän oli kokonaan mieltynyt tähän päätökseen ja voi niin hyvin, ettei kenenkään tarvinnut olla levoton hänen tähtensä. Agnes oli tullut London'iin tätiäni tervehtimään, sillä heidän välillään oli näinä monena vuonna syntynyt keskinäinen ystävyys, niin, se alkoi siihen aikaan, jolloin minä muutin Mr. Wickfield'ille. Hän ei ollut tullut yksinään, sanoi hän. Hänen isänsä oli hänen kanssaan – ja Uriah Heep.

      "Ja nyt he ovat asiakumppanit", sanoin minä. "Hiiteen koko mies!"

      "Niin", vastasi Agnes. "Heillä on joku asia täällä; ja minä käytin heidän lähtöänsä tullakseni minäkin. Sinun ei tarvitse ajatella, että minä käyn täällä vaan ystävyydestä ja ilman tarkoituksetta, Trotwood, sillä – minä pelkään kuitenkin, että tuomitsen kovasti väärin – minä en tahdo päästää isää matkustamaan yksinään hänen kanssaan".

      "Onko hänellä yhä sama vaikutus Mr. Wickfield'in suhteen, Agnes?"

      Agnes pudisti päätänsä. "Kotona on tapahtunut niin suuret muutokset", lausui hän, "että sinä tuskin tuntisit rakasta, vanhaa kotiamme. He asuvat nyt meillä".

      "Kutka?" kysyin minä.

      "Mr. Heep ja hänen äitinsä. Mr. Heep makaa sinun vanhassa huoneessasi", sanoi Agnes, katsoen ylös kasvoihini.

      "Minä soisin, että saisin määrätä hänen unelmansa", arvelin minä. "Hän ei makaisi siellä kauan".

      "Minä asun omassa vähäisessä huoneessani", lausui Agnes, "jossa minun oli tapa lukea läksyjäni. Kuinka aika menee! Muistatko sitä? Tuo vähäinen paneli-seinäinen kammio, johon päästään vierashuoneesta?"

      "Muistanko minä sitä, Agnes? Sitä, jonka ovesta näin sinun ensi kerran tulevan ulos, tuo omituinen pikku avainkori riippuen vyötäisiltäsi?"

      "Juuri se", sanoi Agnes hymyillen. "Minua ilahuttaa, että muistat sitä niin hupaisesti. Me olimme sangen onnelliset".

      "Olimme tosiaan", vastasin minä.

      "Minä pidän yhä tätä huonetta itseäni varten; mutta minä en voi aina jättää Mrs. Heep'iä yksin, tiedätkö. Ja niin", sanoi Agnes levollisesti, "olen mielestäni velvoitettu olemaan hänen kanssansa, milloin ehkä mieluisammin olisin itsekseni. Mutta minulla ei ole mitään muuta syytä valittaa häntä vastaan. Jos hän välisti väsyttää minua poikaansa kiittämällä, on se vaan luonnollista äidissä. Uriah on sangen hyvä poika häntä kohtaan".

      Minä katselin Agnes'ia, kun hän lausui nämät sanat, mutta en mielestäni havainnut, että hän olisi tietänyt Uriah'n tarkoituksesta. Hänen lempeät, mutta vakavat silmänsä kohtasivat minua ihanalla suoruudellaan eikä hänen leppeissä kasvoissaan ollut mitään muutosta.

      "Suurin haitta siitä, että he asuvat meillä", jatkoi Agnes, "on se, etten voi olla niin likellä isääni, kuin soisin – koska Uriah aina on välissämme – enkä voi vartioita häntä, jollei tämä ole liian rohkeasti sanottu, niin tarkasti, kuin tahtoisin. Mutta jos jotakin vilppiä eli petosta harjoitetaan häntä vastaan, toivon, että yksinkertainen rakkaus ja rehellisyys lopulta voittavat. Minä toivon, että todellinen rakkaus ja rehellisyys lopulta vievät voiton mistä pahuudesta taikka onnettomuudesta tahansa mailmassa".

      Jonkunlainen kirkas hymy, jota en ole koskaan nähnyt missään muissa kasvoissa, kuoli pois jo sillä aikaa, kuin minä ajattelin, kuinka suloinen se oli ja kuinka hyvin minä sen ennen olin tuntenut; ja hän kysyi minulta, äkkiä muodoltansa muuttuen (me lähestyimme nyt minun katuani), tiesinkö minä, mistä tämä kommelus tätini asioissa oli tullut. Kun vastasin: "en, hän ei ole kertonut sitä minulle", kävi Agnes miettiväiseksi ja minusta tuntui, kuin hänen käsivarttansa olisi värisyttänyt kainalossani.

      Me tapasimme tätini yksinään ja jotenkin kiivastuneena. Hän ja Mrs. Crupp olivat riitaantuneet yhden yleisen kysymyksen johdosta (oliko soveliasta, että hempeämpi sukupuoli asui hyyryhuoneissa); ja tätini, joka huoli viisi Mrs Crupp'in värveistä, oli katkaissut keskustelun sillä, että hän ilmoitti tälle ladylle, että hän haisi minun konjakiltani, ja käski hänen tehdä hyvin ja mennä tiehensä. Molemmat nämät lauseet sopivat Mrs. Crupp'in mielestä kanteen alle pantavaksi, ja hän oli uhannut saattaa asian "brittiläisen juryn" eteen – tarkoittaen, niinkuin arvelimme, yhtä kansallisten oikeuksiemme pääturvaa.

      Koska tätini kuitenkin oli ehtinyt tyyntyä, sillä välin kuin Peggotty oli ulkona Mr. Dick'ille hevoskaartin sotamiehiä näyttämässä – ja koska hän paitsi sitä suuresti ihastui Agnes'in nähdessänsä – ylpeili hän pikemmin tästä kahakasta, kuin paheksi sitä, ja vastaan-otti meidät aivan hyvällä tuulella. Kun Agnes oli asettanut hattunsa pöydälle ja käynyt istumaan tätini viereen, en saattanut hänen lempeitä silmiänsä ja kirkasta otsaansa katsellessani olla ajattelematta, kuinka luonnolliselta näytti, että hän oli täällä; kuinka luottavaisesti tätini turvasi häneen, vaikka hän oli niin nuori ja kokematon; kuinka voimakas hän todella oli yksinkertaisessa rakkaudessaan ja rehellisyydessään.

      Me rupesimme puhumaan tätini tappiosta, ja minä kerroin heille, mitä tänä aamuna olin koettanut tehdä.

      "Joka oli järjetöntä, Trot", lausui tätini, "vaikka hyvässä tarkoituksessa tehty. Sinä olet jalomielinen poika – minä arvaan, että minun nyt täytyy sanoa nuori mies – ja minä olen ylpeä sinun puolestasi, ystäväni. Tämä on kaikki hyvä. Nyt, Trot ja Agnes, katsokaamme Betsey Trotwood'in asiaa kasvoihin ja oppikaamme tietämään, millä kannalla se on".

      Minä huomasin, että Agnes vaaleni tätiäni tarkasti katsellessaan.

      Tätini, joka taputti kissaansa, katseli puolestaan hyvin tarkasti Agnes'ia.

      "Betsey Trotwood'illa", lausui tätini, joka ei koskaan ollut ilmoittanut raha-asioitansa kenellekään: " – minä en tarkoita