David Copperfield I. Чарльз Диккенс

en tiedä".

      "Minä pieksen sitä".

      Minä olin vastannut jonkunlaisella hengästyneellä kuiskauksella, mutta minä tunsin äänettömyydessäni, että hengitykseni kävi vielä lyhyemmäksi.

      "Minä panen sen kivusta potkimaan. Minä sanon itselleni: 'minä kukistan tuon vintiön'; ja vaikka viimeinen veripisara menisi hänestä, tekisin sen. Mitä sinulla on kasvoissasi?"

      "Likaa", vastasin minä.

      Hän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että kasvoissani oli kyynelten jälkiä. Mutta vaikka hän olisi kysynyt pari kymmentä kertaa, joka kerta parilla kymmenellä lyömällä, luulen, että lapsensydämeni olisi haljennut, ennenkuin olisin myöntänyt sen hänelle.

      "Niin pieneksi on sinulla paljon järkeä", lausui hän jonkunlaisella totisella hymyllä, joka oli hänelle omituinen, "ja sinä ymmärsit minut aivan hyvin, näen minä. Pese kasvosi, Sir, ja tule alas minun kanssani".

      Hän osoitti sormellaan sitä pesu-rakennusta, jota olin katsonut Mrs. Gummidge'n näköiseksi, ja viittasi minua kohta tottelemaan. Minä luulin varmaan silloin, ja luulen vielä varmemmin nyt, että hän aivan arvelematta olisi paiskannut minut maahan, jos olisin vitkaillut.

      "Rakas Clarani", sanoi hän, kun minä olin noudattanut hänen käskyänsä ja hän kuljetti minua vierashuoneesen, käsi yhä minun käsivarrellani; "sinua ei tehdä enää onnettomaksi, toivon minä. Me parannamme pian lapselliset oikkumme".

      Jumala auttakoon minua, minä olisin ehkä parantunut koko elin-ajakseni, minä olisin ehkä ijäksi muuttunut toisenlaiseksi olennoksi, jos olisin silloin saanut kuulla yhden hyvän sanan. Jos olisi yhdellä ainoalla sanalla rohkaistu minua ja selitetty minulle, jos olisi säälitty lapsellista taitamattomuuttani, jos olisi toivotettu minua tervetulleeksi kotiin ja vakuutettu minulle, että tämä oli koti, olisin ehkä siitä lähtien käynyt sydämestäni kuuliaiseksi Mr. Murdstone'lle enkä ulkokullatuksi silmänpalveliaksi, olisin ehkä kunnioittanut enkä vihannut häntä. Minusta näytti siltä, kuin äitiäni olisi surettanut, kun hän näki minun seisovan huoneessa niin pelästyneenä ja outona, ja kun nyt hiivin yhden tuolin luo, seurasi hän luullakseni minua silmillänsä, jotka olivat vielä enemmän surulliset – sen tähden kenties, että hän kaipasi jotakin vapautta lapsellisissa askelissani – mutta tuota sanaa ei lausuttu ja aika sen lausumiseen oli mennyt.

      Me söimme itseksemme, me kolme yhdessä. Mr. Murdstone näytti suuresti ihastelevan äitiäni – minä pelkään, etten mieltynyt häneen enemmän sen vuoksi – ja äitini oli hyvin ihastunut häneen. Heidän puheestaan minä päätin, että jonkun hänen vanhemman sisarensa oli määrä tulla asumaan heidän luoksensa, ja että häntä varrottiin sinä iltana. Minä en ole varma, kuulinko minä silloin, vai jälestäpäin, että, vaikk'ei hän itse kohdaltaan ryhtynyt mihinkään toimeen, hänellä oli joku osa taikka vuotuinen tulo eräästä Londonin viinikauppa-huoneesta, jonka kanssa hänen perheensä oli ollut yhteydessä hänen iso-isänsä isän ajoista ja jossa hänen sisarellansa oli samanlainen osa; mutta minä mainitsen sitä tässä paikassa, oli niin taikka näin.

      Kun päivällisten jälkeen istuimme valkean edessä, ja minä mietiskelin pakoa Peggotyn luo, vaikk'ei minulla ollut rohkeutta pujahtaa pois, vaan pelkäsin, että se loukkaisi talon isäntää, ajoivat yhdet vaunut puutarhan portille, ja Mr. Murdstone meni ulos ottamaan vastaan tulokasta. Äitini seurasi häntä. Minä astuin arasti äitini jälkeen, kun hän hämärässä kääntyi vierashuoneen ovella ja, syleillen minua, niinkuin hänen oli tapa tehdä, kuiskasi minulle, että minä rakastaisin ja tottelisin toista isääni. Niinkuin se olisi ollut väärin, teki hän tämän kiireesti ja salaisesti, mutta hellästi; ja ojentaen kättänsä taaksensa piti minun kättäni siinä, siksi kuin tulimme likelle sitä paikkaa, jossa Mr. Murdstone seisoi puutarhassa, jolloin hän hellitti minun kädestäni ja pisti oman kätensä Mi. Murdstone'n kainaloon.

      Se oli Miss Murdstone, joka oli saapunut, ja kolkonnäköinen lady hän oli; mustapintainen, kuin velikin, johon hän kasvojen ja äänen puolesta suuresti tuli. Hänen kovin tuuheat kulmakarvansa melkein yhtyivät ylipuolella hänen isoa nenäänsä, ikäänkuin hän olisi pitänyt niitä poskiparran sijasta, koska, väärin kyllä, hänen sukupuolensa ei ollut oikeutettu semmoista kasvattamaan. Hän toi muassaan kaksi taipumattoman kovaa, mustaa arkkua, joitten kansiin hänen nimensä alkukirjaimet olivat lyödyt messinki-nauloilla. Kun hän maksoi ajajan, otti hän rahansa kovasta teräskukkarosta, ja tätä kukkaroa piti hän vankikopin kaltaisessa väskyssä, joka raskaista kahleista riippui hänen käsivarrellaan ja meni kiinni, kuin pihti. Minä en ollut vielä koskaan siihen aikaan nähnyt semmoista metalli-ladya, kuin Miss Murdstone kaikin päin oli.

      Hän saatettiin vierashuoneesen useilla tervehdyksenosoituksilla ja hän tunnusti siellä juhlallisesti äitini uudeksi ja likeiseksi sukulaiseksi. Tuosta hän katseli minua ja sanoi:

      "Onko tuo teidän poikanne, käly?"

      Äitini omisti minut.

      "Yleensä puhuen", lausui Miss Murdstone, "minä en rakasta poikia.

      Kuinka sinä jaksat, poika?"

      Tässä kehoittavassa tilassa vastasin, että jaksoin sangen hyvin ja että toivoin hänen jaksavan samoin; mutta semmoisella huolimattomalla kohteliaisuudella, että Miss Murdstone laski minut luotansa kahdella sanalla:

      "Tapoja vailla!"

      Jyrkästi tämän lausuttuaan, pyysi hän, että häntä suosiollisesti näytettäisiin huoneesensa, joka siitä ajasta saakka muuttui minulle kammon ja pelon paikaksi, jossa noita molempia mustia arkkuja ei koskaan nähty avattuina eikä tiettävästi koskaan jätetty lukitsematta ja jossa (sillä minä tirkistelin siihen kerta taikka pari, kun hän oli ulkona) koko joukko vähäisiä teräsvitjoja ja hakasia, joilla Miss Murdstone koristi itseänsä, kun hän oli täydessä puvussaan, tavallisesti riippui peilillä hirvittävässä rivissä.

      Sitä myöden kuin minä käsitin, oli hän tullut ijäksi päivää, eikä hänellä ollut mitään aikomusta koskaan lähteä takaisin. Hän alkoi seuraavana aamuna "auttaa" äitiäni ja viippasi koko päivän varahuoneessa, asettaen kaluja oikealle paikallensa ja mullistaen kokonaan vanhaa järjestystä. Melkein ensimäinen merkillinen omituisuus, jonka huomasin Miss Murdstone'ssa, oli, että häntä alinomaa vaivasi se luulo, että piiat olivat kätkeneet miespuolen johonkin paikkaan taloon. Tämän luulon vallassa sukelsi hän mitä kummallisimpiin aikoihin hiilikellariin ja avasi tuskin koskaan minkään pimeän kaapin ovea ilman sitä kiinni jälleen paiskaamatta, vakuutettuna, että hän nyt oli saanut hänet käsiinsä,

      Vaikk'ei Miss Murdstone'n olennossa ollut mitään erittäin ilmaista, oli hän täydellinen leivonen, mitä ylösnousemiseen tuli. Hän oli ylhäällä (niinkuin minä vielä tänä hetkenä luulen, etsiäksensä tuota miespuolta), ennenkuin kukaan talossa oli liikkeellä. Peggotty sanoi luulevansa, että Miss Murdstone myöskin nukkui, toinen silmä auki; mutta minä en voinut yhtyä tähän mielipiteesen; sillä minä koetin sitä itse, kun olin kuullut tätä arvelua lausuttavan, mutta huomasin, ettei se käynyt laatuun.

      Ihan ensimäisenä aamuna tulonsa jälkeen oli Miss Murdstone ylhäällä ja soitti kelloansa kukon laulaessa. Kun äitini tuli alas suurukselle ja aikoi laittaa teetä, tokaisi Miss Murdstone häntä huulillaan poskelle – tämä oli mitä suudelman tapaista hän sai aikaan – ja lausui:

      "Nyt, Clara ystäväni, olen tullut tänne, niinkuin tiedätte, päästääkseni teitä niin monesta vaivasta, kuin mahdollista. Te olette liian kaunis ja ajattelematon" – äitini punehtui, mutta nauroi eikä näyttänyt paheksivan tätä nimitystä – "rasittamaan itseänne semmoisilla velvollisuuksilla, joita minun sopii suorittaa. Jos tahdotte tehdä hyvin ja antaa minulle avaimenne, toimitan minä vastedes kaikki tuommoiset asiat".

      Siitä lähtien piti Miss Murdstone avaimet päiväkaudet omassa vähäisessä vankikopissaan ja öisin pieluksensa alla, eikä äidilläni ollut sen enemmän tekemistä niitten kanssa, kuin minullakaan.

      Eipä äitini kuitenkaan aivan vastustelematta sallinut, että hänen valtansa vietiin häneltä.