Ylimys. Galsworthy John

kirjoittaneet sillä lailla, mikä vetää huomion puoleensa."

      "Sitä en tiedä", sanoi pienisilmäinen mies itsepäisesti. "Jos lordi Miltoun kuluttaa iltojaan yksinäisten naisten kanssa, niin hän saa syyttää itseään eikä ketään muuta."

      Courtier katsahti heihin, vuoronsa perään kuhunkin.

      "Tämä tekee lopun minun osanotostani vaalitaisteluun", hän sanoi. "Missäs tämän lehden toimitus onkaan?" Ja odottamatta vastausta hän sieppasi lehden ja poistui huoneesta. Hän seisoi ulkona minuutin, etsien osoitetta, ja lähti sitten kulkemaan katua alas.

      VIII LUKU

      Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen, hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta, joka on ominaista hänen maanmiehilleen – tuon omituisen ilmeen heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin, hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, – tuon vihan kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden – idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden – synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan, tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään, vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.

      Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.

      Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla, ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin. Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.

      Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:

      "Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"

      Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.

      Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.

      "Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"

      "Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla – tuo kurja alhainen ihmiskieli."

      Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja, katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:

      "Onko mrs N – jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs M – ?"

      Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.

      "Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä välittää?"

      Barbara sai osakseen hyväksyvän katseen ja sanan: "Hyvä!"

      Mutta auto oli ennättänyt Bucklandburyn asemalle.

      Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä, osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.

      "No niin, Frith! – Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette vaarallinen mies – mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin… Randle, menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää hiljakseen! Me voimme istua kolmisin… Nyt, rakkaani, minä voin suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"

      Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen, että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset. Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti, kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi, ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat. Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.

      Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahti Courtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaan Barbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier ei pannut sitä pahakseen.

      Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi siinä. Käkien kukunta – hieman kimakka – seurasi nopeastikiitävää autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.

      Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.

      "Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin minä unohdan – kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut niin paljon puhuttavan?"

      Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!

      "Hän on hyvin hurmaava nainen, lady Casterley."

      "Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.

      Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"

      "Jos hänellä niitä onkaan?"

      "Kuinka?" sanoi lady Casterley.

      Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.

      "Saanen