Veljekset: Talvinen tarina. Роберт Стивенсон

Henry pysähtyi ja viha vääristi hänen kasvojansa. Kohta hän kääntyi majurin puoleen. "Älkää hämmästykö sanojenne vaikutusta", sanoi hän. "Se on aivan luonnollista; me olemme kaikki kolme kasvaneet kuin sisarukset."

      Rouva loi mieheensä katseen, jossa oli helpotusta, jopa kiitollisuuttakin. Luullakseni saivat nämä sanat ensinnä hänet leppeämmin katselemaan mr. Henryä.

      "Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, mr. Durie; minä olen irlantilainen villi ja pysyn sellaisena", sanoi majuri. "Ansaitsisin kyllä tulla ammutuksi, kun en osannut hienommin esittää asiaani rouvasihmiselle. Mutta tässä ovat masterin omat kirjeet kullekin perheen jäsenelle, ja jos minä oikein tunnen ystäväni nerokkaan mielen, niin luulen hänen kertovan historiansa sulavammin."

      Samalla hän veti esiin kolme kirjettä, järjesti ne osoitteitten mukaan, ojensi ensimmäisen paroonille, joka innokkaasti sieppasi sen, ja meni mrs. Henryn luo toinen kädessään.

      Mutta rouva ojensi torjuen kätensä. "Antakaa se miehelleni", sanoi hän tukahutetuin äänin.

      Majuri oli nopsa ymmärrykseltään, mutta tässä hän hetkeksi hämmästyi. "Tietysti!" sanoi hän, "minä olen oikea pöhkö! Tietysti!" Mutta yhä hän seisoi kirje kädessään.

      Vihdoin ojensi mr. Henry kätensä, eikä siinä enää auttanut muu kuin antaminen. Mr. Henry otti kirjeet (sekä rouvan että omansa) ja tuijotti koteloihin rypistetyin otsin, aivan kuin jotain miettien. Koko keskustelun aikana hän oli hämmästyttänyt minua mallikelpoisella käytöksellään, mutta nyt hän voitti itsensä.

      "Salli minun tulla kanssasi huoneeseesi", sanoi hän vaimolleen. "Tämä on tullut liian äkkiarvaamatta, ja joka tapauksessa kai tahdot mieluimmin lukea kirjeesi yksinäisyydessä."

      Taasen katsoi rouva häntä samoin kummastelevin ilmein, mutta hän ei antanut ajatteluaikaa, vaan meni suoraan rouvan luo.

      "Se on parasta, usko pois", sanoi hän, "ja majuri Burke on kyllin huomaavainen ja älykäs antaakseen sen anteeksi." Samalla hän tarttui rouvaa käteen ja vei hänet salista.

      Mrs. Henry ei tullut sinä iltana takaisin, ja kun mr. Henry (kuten paljon myöhemmin sain tietää) seuraavana aamuna meni häntä katsomaan, antoi hän kirjeen takaisin vieläkin avaamattomana.

      "Koetahan nyt toki se lukea!" oli mr. Henry huudahtanut.

      "Älä vaadi sitä minulta", oli rouva vastannut.

      Näillä sanoillaan he mielestäni suureksi osaksi hävittivät sen hyvän vaikutuksen, jonka heidän edellinen esiintymisensä oli tehnyt. Mutta kirjettä ei luettu; se joutui minun käsiini ja minä poltin sen.

      Päästäkseni oikein selville masterin seikkailuista Cullodenin tappelun jälkeen kirjoitin minä joku aika sitten majuri Burkelle, nykyiselle Pyhän Ludvigin ritarikunnan jäsenelle, pyytäen häneltä jonkinlaisia kirjallisia tiedonantoja, koska tuskin voin luottaa muistiini niin pitkän ajan kuluttua. Totta puhuen pani hänen vastauksensa minut pulaan; hän näet lähetti minulle koko elämäkertansa, joka ainoastaan muutamin paikoin koskettelee masteria, mutta joka on paljon laajempi kuin koko minun kertomukseni, eikä mielestäni ole läheskään aina mielenylennykseksi tarkoitettu. Kirjeessään, joka on päivätty Ettenheimissa, hän pyytää minua käytettyäni mieleni mukaan hänen muistiinpanojaan, etsimään kustantajan niille kokonaisuudessaan. Näin ollen luulen parhaiten sopivan omiin tarkoituksiini ja täyttäväni hänen toiveitansa kun painatan muutamia osia lyhentämättöminä. Siten saa lukija perinpohjaisen ja toivottavasti hyvin luotettavan kertomuksen eräistä tärkeistä yksityisseikoista, ja jos joku kustantaja viehättyisi herra ritarin kertomatapaan, niin hän tietää, mistä pyytää lisää, sitä kun löytyy yllinkyllin. Liitän tähän ensimmäisen katkelman korvaamaan sitä, minkä ritari kertoi meille päivällisen jälkeen Durrisdeerin hallissa; mutta ajateltavissa on, ettei hän paroonille esittänyt karkeata todellisuutta, vaan suuresti somistellun toisinnon.

      KOLMAS LUKU

Masterin vaellukset(Ritari de Burken muistelmista.)

      … Lienee melkein turhaa huomauttaa, että lähdin Ruthvenista paljon tyytyväisempänä kuin olin sinne tullut. Mutta miten olikaan, eksyinkö tieltä tuossa autiossa seudussa, vai toveriniko eksyivät minusta, joka tapauksessa huomasin olevani aivan yksin. Asema oli kovin epämukava; minä en ollenkaan tuntenut tuota kammottavaa maata enkä sen villiä kansaa, ja viimeisten tapausten vuoksi, prinssin luopuessa sodankäynnistä, olimme me irlantilaiset joutuneet pahempaan huutoon kuin koskaan ennen. Juuri hautoessani niitä vähäisiä pelastuksen toiveita, jotka minulla saattoi olla, näin minä kukkulalla toisen ratsumiehen, jota ensin luulin aaveeksi, sillä sotajoukossa oli yleiseen kerrottu hänen kaatuneen ensi rivissä Cullodenin luona. Se oli Ballantraen master, lordi Durrisdeerin poika, nuori aatelismies, harvinaisen urhea ja lahjakas, jonka luonto oli varustanut yhtä hyvin hovin saleja kuin taistelukenttää kaunistamaan. Kohtauksemme oli meille molemmille sitäkin tervetulleempi, kun hän oli yksi niistä harvoista skotlantilaisista, jotka olivat esiintyneet huomaavaisesti meitä irlantilaisia kohtaan, ja koska hän nyt voi olla minulle suureksi avuksi auttamalla minua pakoon. Mutta erityisen ystävyytemme perustana oli seikka, joka romanttisuudessaan vetää vertoja jollekin Arthur-kuninkaasta kerrotulle tarinalle.

      Se tapahtui pakomme toisena päivänä. Yön me olimme nukkuneet sateessa eräällä vuoren rinteellä. Samaa matkaa kanssamme kulki eräs Appinin mies, Alan Black Stewart (tai joku sentapainen [Eiköpä tämä liene Alan Breck Stewart, josta sittemmin kansan suussa tuli Appinin murhamies? Ritarimme on usein kovin huono muistamaan nimiä. Mackellarin muist.], minä tapasin hänet jälkeenpäin Ranskassa), joka katseli karsaasti toveriani. He vaihtoivat varsin epäkohteliaita lauseita ja Stewart vaati masteria astumaan alas ja ratkaisemaan asian.

      "Ei, herra Stewart", vastasi master, "asian näin ollen minä mieluummin ratsastan kilpaa kanssanne", ja samassa hän kannusti hevostaan.

      Stewart pyrki perässämme, lapsellisesti kyllä, yli peninkulman. Minä en voinut pidättää nauruani, kun vihdoin käännyin katsomaan ja näin hänen pysähtyneen jollekin mäelle kädet kupeissa, halkeamaisillaan hengästymisestä.

      "Mutta sittenkään", täytyi minun sanoa toverilleni, "en tahtoisi koskaan sallia miehen laukata jäljessäni niin kunnianarvoisessa tarkoituksessa, saamatta toivettaan täytetyksi. Tuo oli hyvää pilaa, mutta haiskahtaa hiukan pelkuruudelta."

      Hän rypisti otsaansa minulle. "Minulla on kyllä tekemistä", sanoi hän, "kun otan vaivoikseni vihatuimman miehen Skotlannissa; puhukoon se rohkeuteni puolesta."

      "Minäpä voin, jumal'auta, näyttää teille yhden vielä vihatumman", sanoin minä. "Ja jollette seuraani hyväksy, niin 'ottakaa vaivoiksenne' joku muu."

      "Majuri Burke", sanoi hän, "välttäkäämme kinaa. Siinä tarkoituksessa minä ilmoitan teille, että olen yhtä herkkätuntoinen kuin kuka muu tahansa."

      "En minä enempää siedä kuin tekään", vastasin. "Sen sanon suoraan."

      "Tällä tavalla", sanoi hän, "ei asia voi jatkua. Minä ehdotan, että paikalla teemme jommankumman: joko sieppaamme puukkomme ja päätämme asian tai teemme lujan liiton auttaa toisiamme kaikessa."

      "Kuten veljekset?" virkoin minä.

      "Niin tyhmästi en sanonut", vastasi hän. "Minulla itselläni on veli, enkä minä laske häntä minkään arvoiseksi. Mutta jos puskemme yhteen olkapäät tällä pakoretkellä, niin uskalletaan olla oma itsemme, kuin oltaisiin villejä, ja vannokaamme kumpainenkin, ettei vihastuta eikä hyljätä toisiamme. Minä olen sangen paha mies pohjaltani, ja minusta tuntuu väsyttävältä aina näyttää hyveikkäältä."

      "Minä olen yhtä paha kuin tekin", vastasin minä.

      "Ei Francis Burkessa mitään maitoparran vehkeitä ole. Mutta mitä tehdään? Tapellaanko vai ollaanko ystäviä?"

      "Niin", vastasi hän, "mitä tuo olisi. Mutta mielestäni on parasta ratkaista se rahan heitolla."

      Ehdotus oli liian ritarillinen ollakseen minua miellyttämättä, ja niin ihmeelliseltä kuin se voikin