Qventin Durward. Вальтер Скотт

miten asia on kerrottava Crawford'ille sekä Olivier'ille.»

      VII

      PESTAUS

      Rauhantuomari:

      Kas näin, nyt lakikirja tänne, lue mit asetukset säätää – valas vanno ja kirjaa suutele – nyt nimes tuohon, niin olet sankari, saat kruunun palkan töist' urhokkaista vasta tehtävistä, päivältä kuusi penniä, siin' on sun eläkkeesi ja sun palkkas myös.

Pestaava upseeri.

      Eräs jousimiesten palvelijoista sai käskyn astua alas hevosen selästä ja hänen ratsunsa annettiin Durward'ille, joka nyt sotaisten kansalaistensa seurassa ratsasti rivakkaa ravia Plessis'n linnaa kohti; ja näin hänestä tuli, joskin osittain vastoin tahtoaan, asukas tuohon synkkään rakennukseen, jonka ulkomuoto aamulla oli niin suuresti häntä hämmästyttänyt.

      Sillä välin Qventin, vastaten enonsa yhä uudistettuihin kysymyksiin, kertoi tarkasti sen tapauksen, joka sinä päivänä oli saattanut hänet niin suureen vaaraan. Tämä kertomus, vaikkei hän itse huomannut siinä mitään naurettavaa, nostatti suuren naurun hänen seuralaistensa parissa.

      »Eipä tuo olekaan oikein sukkelaa leikkiä», virkkoi Qventin'in eno, »sillä – saakeli soikoon! – mitä varten tuo hullu poika puuttui kirotun, uskottoman juutalais-maurilaisen pakanan raatoon?»

      »Jospa hän olisi ruvennut provossin väeltä anastamaan sievää tyttölepsakkaa, niinkuin Mikko Moffat kerran, siinä toki olisi ollut hiukka järkeä», sanoi Cunningham.

      »Mutta minun mielestäni on loukkaus meidän kunniallemme, kun eivät Tristan ja hänen väkensä sano voivansa muka erottaa meidän skotlantilais-lakkejamme noiden rosvoilevain maankuljeksijain tocque'eista ja turban'eista – siksihän ne niitä nimittävät», sanoi Lindesay. »Jollei heidän silmänsä pysty ottamaan selvää erotuksesta, niin pitää heitä viisin sormin siihen opettaa. Mutta minun luullakseni Tristan on vain erehtyvinään, saadakseen kynsiinsä ne kelpo Skotlannin pojat, jotka tulevat tänne sukulaisiansa tervehtimään.»

      »Saanko kysyä, eno», sanoi Qventin, »mitä lajia väkeä nuo ovat, joista te puhutte?»

      »Kysyä saat kyllä minun puolestani», vastasi eno, »vaan enpä tiedä, poikaseni, kenessä siihen lienee vastaajaa. Eipä ainakaan minussa, se on varma, vaikka kenties tiedän yhtä paljon kuin moni muu. Ne ovat ilmestyneet tähän maahan noin vuotta tai paria takaperin, aivankuin heinäsirkkaparvi äkkiä ilmestyy.»

      »Niin», lisäsi Lindesay, »ja Jacques Bonhomme (Jaakko Siveä) – siksi me täällä nimitämme Ranskan talonpoikaa, poikaseni – sinäkin saat aikaa myöten oppia meidän puheenpartemme – Jaakko Siveä, sanon minä, ei välitä tiedustella mikä tuuli niin heidät kuin heinäsirkatkin tuopi tänne, kunhan vain sen tuulenpuuskan tietäisi, joka ne jälleen kuljettaisi pois.»

      »Tekevätkö ne niin paljon pahaa?» kysyi nuori mies.

      »Pahaako? – kah, poikaseni, ovathan ne pakanoita, tai juutalaisia, tai muhamettilaisia kumminkin, eivätkä he palvele Neitsyt Maariaa eikä pyhimyksiä», hän risti silmiään, »vaan varastavat, mihin vain näpit ylettyvät, ja laulavat veisuja ja povaavat», sanoi taas Cunningham.

      »Mutta sanotaanpa heidän naistensa joukossa olevan muutamia sieviäkin tyttöjä», virkkoi Guthrie, »ja sen Cunningham paraiten tietänee.»

      »Mitä, veikkoseni!» sanoi Cunningham; »eihän tuo toki liene moitetta?»

      »Enhän minä mitään moittivaa virkkanut», vastasi Guthrie.

      »Minä jätän asian näiden kumppanien tuomittavaksi», sanoi Cunningham. – »Sanoithan sinä, että minä, skotlantilainen aatelismies ja pyhän kirkon piiriin kuuluva kristitty, muka olisin ottanut itselleni kauniin kullan noiden pakanahylkyjen parista.»

      »Ei, ei», sanoi Le Balafré, »eihän se ollut muuta kuin leikkiä. – Meillä ei saa olla riitoja kumppanien kesken.»

      »Ei sitten saa olla mokomaa leikinlaskuakaan», virkkoi Cunningham mutisten, ikäänkuin hän olisi puhunut omaan partaansa.

      »Lieneeköhän näitä tämmöisiä maankuljeksijoita muuallakin paitsi täällä Ranskassa?» kysyi Lindesay.

      »On mar', onpa kyllä – niitä on joukottain ilmestynyt Saksaan ja Espanjaan ja Englantiin», vastasi Le Balafré. »Mutta pyhän Anteruksen siunauksen kautta on Skotlanti vielä vapaa heistä.»

      »Skotlanti», sanoi Cunningham, »on kovin kylmä maa heinäsirkoille ja kovin köyhä varkaille.»

      »Tai ehkäpä Jussi Vuorelaisen rinnalla eivät muut varkaat tulisikaan siellä toimeen», pilkkasi Guthrie.

      »Teidän tulee kaikkien tietää», virkkoi le Balafré, »että minä olen Angus-kreivikunnan kangasmailta kotoisin ja että minulla on aatelisia sukulaisia vuoristossa, Glen-Islassa, enkä siis voi sallia vuoristolaisia haukuttavan.»

      »Etpä toki kieltäne, että he ovat karjanryöstäjiä?» kysyi Guthrie.

      »Jonkun karjalauman tai muun semmoisen karkoittaminen ei ole varkautta», sanoi Le Balafré, »ja sitä väitettä tahdon aseillakin puolustaa milloin ja millä tavalla sinä uskallat määrätä.»

      »Häpeä toki, veikkonen», sanoi Cunningham; »kuka se nyt riitelee? Tämän nuoren herran ei pitäisi saada kuulla tämmöistä surkeaa sanojen näykkimistä. – Kas niin, nyt olemme jo perillä. Antakaas kun käsken ankkurillisen viiniä, niin pidämme pienet pitoset kaikessa ystävyydessä ja juomme Skotlannin, niin Vuoriston kuin Alamaankin, maljan, jos te tahdotte tulla kortteeriini ottamaan osaa minun päivällisateriaani.»

      »Suostutaan», sanoi Le Balafré; »ja minä käsken vielä toisen ankkurillisen lisäksi, jolla voimme huuhtoa pois kaiken eripuraisuuden ja juoda tervetuliaismaljan sisarenpoikani kunniaksi, joka nyt rupeaa meidän joukkoomme.»

      Heidän tullessaan portille rautaristikko vedettiin ylös ja laskusilta laskettiin alas. He astuivat sisään, yksi toisensa perästä; mutta kun Qventin'in vuoro tuli, laskivat vartijat peitsensä ristiin hänen eteensä, käskien häntä seisahtumaan, ja samassa myös viritettiin jousia ja tähdättiin pyssyjä häntä vastaan. Niin tarkka oli täällä vartioiminen, vaikka nuoren tuntemattoman seurassa oli osa itse linnanväestä, vieläpä itse se komppaniakin, johon velvollisuuttansa täällä täyttävät vartijat kuuluivat.

      Le Balafré, joka juuri sitä varten oli jäänyt sisarenpoikansa viereen, antoi tarpeenmukaiset selitykset, ja jokseenkin pitkällisen epäröimisen sekä viivyttelemisen jälkeen vietiin nuorukainen lukuisan vartijajoukon ympäröimänä lordi Crawford'in kortteeriin.

      Tämä skotlantilainen herra oli vihoviimeisiä tähteitä siitä jalosta aatelismiesten ja ritarien joukosta, joka niin kauan ja niin uskollisesti oli palvellut Kaarle VI: tta noissa verisissä sodissa, mitkä päättyivät Ranskan kruunun vapautumisella ja englantilaisten karkoituksella. Hän oli nuorena poikana taistellut Douglas'in ja Buchan'in rinnalla, oli ratsastanut Orleans'in Neidon lipun jäljessä, ja oli kenties viimeisiä noita Skotlannin ritareja, jotka mielellään olivat liljan puolustukseksi sivaltaneet miekallaan vanhoja vihollisiaan englantilaisia. Skotlannissa tapahtuneet muutokset ja kenties myös tottumus Ranskan ilmanalaan ja tapoihin olivat olleet syynä siihen, että tämä vanha paroni kokonaan oli luopunut kaikista kotiinpaluutuumista. Siihen tuli vielä lisäksi, että hänen korkea virkansa Ludvigin hovissa sekä hänen suoruutensa ja rehellisyytensä olivat hänelle tuottaneet kuninkaan suosion, joka, vaikkei hän juuri helpolla uskonut ihmisissä olevan kuntoa ja kunniallisuutta, kuitenkin täydesti luotti ja turvasi lordi Crawford'iin ja otti hänen sanansa sitä mielemmin korviinsa, koska tämä herra ei koskaan sekaantunut muihin kuin virkaansa kuuluviin asioihin.

      Le Balafré sekä Cunningham seurasivat Durward'ia ja hänen saattoväkeään päällikön kortteeriin, ja lordin arvokas ulkomuoto sekä kunnioitus, jota nämät muista ihmisistä sangen vähän välittävät kopeat soturit hänelle osoittivat, teki nuorukaiseen syvän vaikutuksen.

      Lordi Crawford oli pitkä vartaloltaan, joskin hän vanhetessaan