Tavallinen juttu I. Goncharov Ivan Aleksandrovich

joka on parin virstan päässä meidän kylästämme. Patala teki virheen ostokirjaan, mutta minun vastustajani, Medvedew iski siihen kiinni: se on vääryyttä eikä siitä mihinkään pääse. Medvedew on sama joka teidän tiluksillanne kalasti aina luvatta; isä-vainajamme ajoi häntä pois ja häpäsi häntä, aikoipa tuon omavaltaisuutta kannella kuvernöörillekin, mutta hyväntahtoisuudesta, Jumala antakoon hänelle taivaan valtakunnan, antoi anteeksi, vaan tuommoista ilkiötä ei pitäisi sääliä. Auttakaa minua, Piotr Ivanitsh, asia on nyt Hallitsevassa Senatissa; en tiedä missä osastossa ja kenellä, mutta kyllä ne teille paikalla näyttävät. Käykää sihteerien ja senattorien luona, koettakaa saada heidät minun puolelleni, sanokaa, että erehdyksestä, totisesta ostokirjaan tulleesta erehdyksestä saan kärsiä: kyllä he teille tekevät mitä hyvänsä. Siinä samalla hommatkaa minulle patenttikirja kolmella arvonimellä, lähettäkää se minulle. Vielä, hyvä ystävä, Piotr Ivanitsh, olisi minulla tärkeä asia: ottakaa sydämmestänne osaa viattomalle ahdistetulle marttyrille ja auttakaa neuvoilla ja töillä. Teillä on siellä lääninhallituksessa neuvosmies Droshow, kerrassaan kultaa, mutta ei ihminen; kuolisi ennenkuin pettäisi omiaan; kaupungissa en tiedä muuta kortteria kuin hänen luonaan, – kun tulen kaupunkiin, menen suoraan hänen luokseen, asun siellä viikottain – Jumala varjelkoon – en uskaltaisi ajatella pysähtyä toisten luo, hän syöttää, juottaa, pastania pelataan päivällisestä pitkään yöhön, saakka. Ja semmoista miestä ovat panetelleet ja nyt pakoittavat häntä hakemaan virkaeroa. Käykää, rakas isä, kaikkien ylhäisten luona, sanokaa heille millainen ihminen on Afanasi Ivanitsh: työtä tehdessä – niin se kerrassaan kiehuu hänen käsissään, sanokaa; että kanne häntä vastaan on väärä, kuvernöörin sihteerin juonia – kyllä ne teitä kuuntelevat, ja kirjoittakaa minulle ensimmäisessä postissa. Käykääpä myös entisen virkaveljeni Kastjakovin tykönä. Kuulin eräältä tänne tulleelta ylioppilaalta, teidän pietarilaiseltanne varmaankin tahdotte tietää – että hän asuu Hiekoilla; kyllä lapset teille talon näyttävät; kirjoittakaa samassa postissa, elääkö hän, onko hän terve, mitä hän toimii ja muistakaa minua? Tutustukaa ja tulkaa ystäväksi hänen kanssaan: hän on mainio ihminen – sydän aina avoinna ja semmoinen pilkkakirves. Lopetan kirjeeni vielä yhdellä pyynnöllä…"

      Adujew lopetti lukemisen, repi kirjeen hitaasti neljään osaan ja viskasi pöydän alle olevaan paperikoriin, oikasi itseään ja haukotteli.

      Hän otti toisen kirjeen ja alkoi sitäkin lukea puoliääneen.

      "Rakas veljeni, kunnioitettava herra Piotr Ivanitsh!"

      – Mikä sisar tämä on! sanoi Adujew katsoen allekirjoitusta: – Maria Garbatowa… Hän käänsi päätään kattoon päin ja alkoi muistella jotain…

      – Mitä peijakasta tämä on? Tuntuu tutulta… ah, hyvä – olihan veljeni nainut Garbatowin; tämä on sen sisar, tämä on se… ah! muistan…

      Hän rypisti kulmakarvojansa ja alkoi lukea.

      "Vaikka kohtalo on meidät eroittanut, ehkä ainaiseksi ja meidän välillämme on juopa; vuosia on kulunut…"

      Hän jätti lukematta muutamia riviä.

      "Tulen hautaan saakka muistamaan, kun me yhdessä kävelimme meidän järven rannalla ja te menitte polvia myöten veteen, henki ja terveys vaarassa, toitte minulle ison keltaisen kukan kaislojen seasta, kuinka sen varresta juoksi jonkimmoinen neste, joka likasi kätemme, te otitte hattuunne vettä, että saimme pestä ne puhtaiksi; silloin nauroimme paljon siitä. Kuinka onnellinen minä olin silloin. Se kukka on vielä nytkin tallessa kirjan välissä…"

      Adujew pysähtyi. Näkyi, ettei tämä asianhaara ensinkään miellyttänyt häntä, pudistipa epäillen päätään.

      "Onko se nauha vielä tallessa teillä (hän jatkoi lukemista) jonka veitte piironkini laatikosta, huolimatta rukouksistani ja huudoistani…"

      Minäkö vein nauhan! sanoi hän ääneen, otsa tullen pilviseksi, Oltuaan ääneti hyppäsi hän muutaman rivin ylitse ja luki.

      "Minä olen vihkinyt itseni naimattomaan elämään ja tunnen itseni hyvin onnelliseksi; ei kukaan kiellä muistelemasta niitä onnellisia aikoja…"

      – Aha, vanha piika! ajatteli Piotr Ivanitsh. – Ei ihme, että keltaset kukat ovat mielessä! Mitä siellä on vielä?

      "Oletteko nainut rakkahin veli, ja kenen? Kuka se herttainen ystävä on, joka kaunistaa teidän elämänne tien sanokaa minulle hänen nimensä; minä tulen rakastamaan häntä kuin omaa sisartani, ja unelmissani yhdistän hänen kuvansa teidän kanssanne, rukoilen edestänne. Jos ette ole naimisissa, niin sanokaa mistä syystä ette ole, – kirjoittakaa suoraan: teidän salaisuuksianne ei kukaan lue, minä säilytän niitä povellani ja ihmiset voivat riistää ne minulta ainoastaan oman sydämeni kanssa. Älkää viivytelkö, kärsimättömyydellä odotan teidän selittämättömiä riviä…"

      "Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!" ajatteli Piotr Ivanitsh.

      "Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia – onnellinen, hän saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, – mutta minä vuodatan sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista, parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä? Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni vapisee…"

Hautaan saakka teidän MariaGorbatowa

      "P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää, jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia erittäin hyviksi – vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin – lähettäkää se, – minä en kärsi ennakkoluuloja."

      Luettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta seisahtui.

      – Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia tämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, – kenties voin jollekulle lahjoittaa.

      Hän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä, otti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:

      Rakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!

      Muistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä matkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle omankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte vainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä kuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä laskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan teille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille…

      Adujew pudisti taaskin päätään. – Tyhmä akka! mutisi hän ja luki: Hän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä tiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis tulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne. Älkää