Venäläistä rakkautta. Anton Pavlovich Chekhov

vich

      Venäläistä rakkautta

      Arvoituksellinen luonne

      Ensimäisen luokan rautatienvaunu.

      Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuusievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen, hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussakädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta, pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuukuin vene aallokossa. Hän on liikutettu… Toisella sohvalla, häntävastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiätoimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija, joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaaneli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasisuuren maailman elämää… Hän katselee naista kasvoihin, katseleeläheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä,salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille… Tuon naisensielu oli kuin hänen kämmenellään.

      – Oo, minä pääsen perille teistä! – virkkaa erinäisten toimienvirkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. – Teidänherkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista… Niin! Taisteluon kammottava, hirvittävä, mutta… älkää masentuko! Te voitatte!

      – Kirjoittakaa minusta, Voldemar! – sanoo nainen surullisestihymyillen. – Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava… Japääasia – olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi…Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni!Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässäkeskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!

      – Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!

      – No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä.Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta… ajan henkija seura… vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hänjoi, pelasi korttia… antoi lahjoa itseään… Ja äiti…Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta, ylenkatsetta… Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minuntäytyi tulla toimeen omin voimin… Nurinkurinen kasvatuslaitos, roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi… Jataistelu… Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämääja omaa itseäni kohtaan?.. Oh! Te olette kirjailija ja tunnettenaisia. Te ymmärrätte… Pahaksi onneksi on luonteeni hurja jatuhlaavainen… Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin!Olla ihminen – siinä näin onneni piilevän!

      – Te olette ihmeellinen! – sopertaa kirjailija suudellen kättärannerenkaan kohdalta. – En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä!Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.

      – Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin – miksi ujostella? – jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen.Minä janosin jotakin tavatonta… epänaisellista! Mutta silloin…silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali… Ymmärtäkää minua,Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä!En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä… Mutta miten minä kärsin, mitensietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalinsyleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi.Oli hetkiä… kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, ettäukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mielenimukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi… Minullaon, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!

      Nainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousiitkuinen ilme.

      – Sitten ukko kuoli… Ja jätti minulle jonkun verran… Olenvapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikötotta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muutakuin päästää se vain sisälle, mutta… ei! Voldemar, kuulkaa, minä rukoilen!.. Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänenelämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolestataistelemaan… olla onnellinen… levähtää… Mutta miten surkeasti,ja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinkainhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minuakohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana!Kunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!

      – No, mitä?.. Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?

      – Toinen rikas ukko…

      Särkynyt viuhka peittää naisen sievät pienet kasvot. Kirjailijatukee käsin päätään, jossa ajatukset temmeltävät, huoahtaa ja vaipuusielun tuntijan tavoin mietteihinsä. Veturi viheltää ja puhkuu…Ikkunaverhot punertuvat laskevan auringon valossa…

      Iso Volodja ja pikku Volodja

      – Päästäkää, minä tahdon itse ajaa! Minä istun ajajan viereen! – sanoi Sofia Lvovna kovalla äänellä. – Ajaja, odota, minä tulen sinunviereesi istumaan!

      Hän seisoi reessä. Hänen miehensä Vladimir Nikititsh ja hänenlapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh tukivat häntä käsistä, jottahän ei kaatuisi. Kolmivaljakko riensi huimaa vauhtia eteenpäin.

      – Sanoinhan, ettei olisi pitänyt antaa hänelle konjakkia, – kuiskasi Vladimir Nikititsh harmissaan matkatoverilleen. – Oletsinäkin aika lurjus!

      Eversti tiesi kokemuksesta, että sellaisilla naisilla kuin hänenvaimonsa Sofia Lvovna oli, seuraa hysteerinen nauru ja itkutavallisesti tuollaista hurjaa, hiukan humaltunutta iloa. Hänpelkäsi, että hänen täytyisi ruveta heidän kotiin palattuaanlaittelemaan kääreitä ja antamaan tippoja sen sijaan, että olisipäässyt levolle.

      – Ptrr! – huusi Sofia Lvovna. – Minä tahdon ajaa!

      Hän oli sydämellisen iloinen ja riemuitsi. Kaksi viimeistä kuukautta, aina hääpäivästä saakka, oli häntä kiusannut se ajatus, että olimennyt naimisiin eversti Jagitshin kanssa silmälläpitäen etujaja, kuten sanotaan, par dépit [kiukuissansa]. Mutta tänään hänoli vihdoinkin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa ravintolassatullut vakuutetuksi siitä, että rakasti intohimoisesti miestään.Viidestäkymmenestäneljästä ikävuodestaan huolimatta oli tämä vieläniin solakka, sukkela ja notkea, oli niin hauskasti laskenut leikkiäja laulanut mustalaisnaikkosten kanssa. Nykyään ovat ukot todellatuhat kertaa huvittavampia kuin nuoret, ja näyttää siltä kuin vanhatja nuoret olisivat vaihtaneet keskenään osia. Eversti oli kaksivuotta vanhempi hänen isäänsä, mutta mitä se sitten merkitsi, kunkerran hänessä, totta puhuen, oli äärettömän paljon runsaamminelinvoimaa, reippautta ja terveyttä kuin Sofia Lvovnassa itsessään, vaikka hän olikin vasta kaksikymmenkolmivuotias?

      – Oi armaani, kaunoiseni! – ajatteli Sofia Lvovna.

      Ravintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, etteientisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänensielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli – kuten tuttavallisesti sanotaan – Volodja, jota hän vielä eilenoli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänytnyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaatuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja sehävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskuasuoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin, että oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: "Josolette köyhä, niin pysykää kotona!" Eversti oli yksin maksanut.

      Puut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnansilmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitäerilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussutsataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille – sata, ja huomennahän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vaintahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennenhäitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisenpikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänenelämässään!

      Hänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh,hänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli SofiaLvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossasanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämäilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään jamatkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka eilöytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänelläoli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsihänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimäänihailijattariaan