Elämän tarkoitus ja arvo. Eucken Rudolf

Kaikella tällä se synnyttää miehekkään, selväpiirteisen, tarkoituksestaan tietoisen elämän ja sen se tekee oman näköpiirimme sisällä, joutumatta uskonnon ja metafysiikan pulmallisiin ongelmoihin. On siis oikeutettu kysymys, eikö tällaisesta muodostelusta ole löydettävissä elämälle täysi tyydytys ja tarkoitus. Tämä olisi kyllä mahdollista, jos sielu olisi alennettavissa sivuseikaksi, jos ihminen koskaan voisi lakata pyrkimästä olemuksensa sisäisen yhteyden saavuttamiseen ja tämän yhteyden tarpeen tyydyttämiseen. Mutta kun tämä ei ole niin yksinkertainen asia, ilmenee heti pulmia, jotka saattavat työn kaikki saavutukset kysymyksenalaisiksi ja estävät pääsemästä tarkoitettuun loppupäätökseen. Ihmisen pyrkimykset olivat lähinnä suunnattuina yksinomaan työhön ja sen tuloksien täyttämät, vieläpä huumaamat; ei ollut alussa rahtuakaan epäilystä siitä, ettei tästä myöskin koituisi siunausta sielun voinnille, sen sisäiselle ololle. Mutta kuta suurempipiirteiseksi työ kasvoi ja kuta itsenäisemmäksi se ihmisiin nähden tuli, sitä torjumattomammaksi tulivat tällaiset epäilykset, sitä jyrkemmät ristiriidat kohosivat työn vaikutusten ja sielun vaatimusten välille. Sielun täytyy kustakin aikaansaannoksesta alinomaa palata takaisin omaan itseensä, sen täytyy kysyä, mitä siitä voitetaan sen omaksi hyvinvoinniksi, sen oman olon hyväksi, sen täytyy käsitellä tätä omaa vointiaan kaikista päämääristä korkeimpana; työ sitävastoin jättiläismäisine liitoksineen ja koneistoineen on täysin piittaamaton siitä, mitenkä työntekijän sielun laita on. Työlle työntekijä voi olla vain välikappale, jonka se ottaa palvelukseensa tai hylkää aivan vain omien tarkoitusperiensä mukaan, hän on sille vain työkalu, tajunnalla varustettu työkalu. Pitääkö sielu sellaisen kohtelun kärsivällisesti hyvänään, eikö luontainen onnen ja ylemmän elämän kaipuu nouse vastustamaan sellaista alennustilaa? Sekin vie ankaraan ristiriitaan, että työ yhä haaraantumistaan haaraantuessaan ja erikoistuessaan vaatii toimintaan yhä pienemmän alan ihmisen voimista jättäen kaikki muut sitävastoin surkastumaan. Mutta sielu voi menestyä vain siten, että sen kaikki voimat herätetään eloon, siitä tuollainen surkastuminen tuntuu sietämättömältä tappiolta. Lisäksi se tarvitsee menestyäkseen rauhallista muodostumista ja sisäistä pysymistä, työ muuttaa elämän hengästyneeksi rientämiseksi ja tavoittelemiseksi, se ei tunne mitään seisahtumista eikä lepoa. Näinpä ollen sielu helposti voi työssä nähdä vastustajansa ja itsesäilytysvaistonsa ajamana ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Minkälaisia järkytyksiä siitä voi koitua elämälle, siitä antavat meille räikeän ja selvän kuvan sosiaaliset liikkeet. Mutta tämä kysymys kurottaa tuolle puolen sosiaalisen alan elämän kokonaisuuteen, kauttaaltansa uhkaavat siellä, missä kaikki yksinomaisesti on suunnattuna työhön, sen tulokset kääntyä sielulle tappioksi, keskellä kaikkia työn voittoja on olemassa se arveluttava vaara, että elämänenergiat, persoonallisuudet ja niiden mukana henkinen elämä vaimentuvat.

      Elämänarvon probleemi joutuu tällaisessa elämämme hajaannuksessa kokonansa epävarmalle pohjalle. Me voimme ajaksi vajottaa itsemme työhön ja unohtaa itsemme, mutta tehdä työtä lopultakin vain sitä tehdäksemme on aivan mahdotonta; Voltairen ohje, että tulee tehdä työtä sitä aprikoimatta, alentaisi ihmisen pelkäksi juhdaksi. Mitäpä on kaikesta työstä, jollei sen tulos tule myöskin ihmisen koko olemuksen hyväksi? Senkin voi täydellä selvyydellä nähdä nykyisestä asiantilasta, ettei työn edistyminen vie sielua edes todellisuuden elävöimiseen ja sen omaksumiseen, sielu ja maailma eivät tässä yhdy eläväksi yhteydeksi eikä ihminen ryhdy eheänä kokonaisuutena kilvoitteluun yhdeksi kokonaisuudeksi käsitetyn maailman kanssa sen sisäisesti käsittääkseen ja itselleen omistaakseen, vaan esineiden maailma jää, huolimatta sielumme suunnattomasta ahertelusta, sille vieraaksi, suuri voimain liikkeelle pano ei anna elämälle mitään sisällystä ja niiden alojen, jotka ennen kaikkea ovat henkisen luomistyön varassa, uskonnon, taiteen, filosofian, täytyy lamautua ja ehtyä.

      Näin työn ja sielun välinen ristiriita särkee elämän palasiksi ja jättää meidät tilaan, jota emme voi hyväksyä lopulliseksi. Erilaisia teitä pulasta pääsemiseksi on ajateltavissa. Meidän on lähinnä käsitteleminen sitä, joka vastaa nykyaikaisen pyrkimyksen pääsuuntaa. Mutta se merkitsee ryhtymistä asettamaan elämä, ankarammin kuin oli laita edelläesitetyssä työkulttuurissa, kokonansa keskelle välitöntä olemassaoloa ja etsimään sille tästä ristiriidatonta yhteyttä ja kaikkea vallitsevaa tarkoitusperää. Tämä ajatuksenjuoksu näkee sietämättömäksi käyneen pulmallisuuden perustuksen olevan etupäässä siinä, että vanhempien elämänsuunnittelujen jatkuva vaikutus ylläpitää ihmisen sielussa vaatimuksia ja yllykkeitä, jotka ovat suoranaisessa ristiriidassa uudenaikaisen elämänsuunnan kanssa ja niin ollen tuhoavat elämän eheyden. Siis täytettäväksi jää se vaatimus, että tuo kaikki on perusteellisesti poisjuuritettava ja annettava elämälle sisällys kokonansa kokemusmaailman mahdollisuuksista.

      Vasta tällä vaatimuksella esiintyessään kysymyksessä oleva probleemi on tullut ratkaisevaan kohtaan, tässä täytyy tapahtua selvä ratkaisu joko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Ei missään muussa nykyajan elämä niin voimakkaasti ja tunnusmerkillisesti tuo julki kokonaiskäsitystään, kuin siinä, että elämä saa tarkoitusta ja arvoa ollenkaan turvautumatta yläpuolella olevaan maailmaan, ollenkaan menemättä tämän välittömän olemassaolon rajojen tuolle puolen, ilman mitään ajatusmaailman taustaa, vieläpä ettei sitä missään muualla ole löydettävissäkään kuin juuri näiden rajojen sisältä. Tällaisessa pyrkimyksessä koettaa muodostaa koko olemassaolon piirin yhdenlaiseksi, lukemattomat yksilöt enemmän kuin missään muussa kohden yhtyvät yhdenlaatuiseen etsintään ja yksin toivein, tästä nykyaikainen pyrkimys etupäässä saa voiman kiihottaa eteenpäin ja uudeksi muuttaa. Siis mitä valtavin yritys asettaa elämä kokonansa keskelle kokemusta samalla kuitenkaan luopumatta tarkoituksen ja arvon vaatimuksesta; saavuttaako tämä yritys päämaalinsa vai onko todellisuus sellainen, että yritys raukeaa tyhjiin, on kysymys, jonka vain oma elämänkokemus voi ratkaista. Aina sen mukaan miten tämä ratkaisu lankeaa, ratkeaa kysymys elämän pääsuunnasta; jos se on kielteinen, niin täytyy meidän luopua kaikista toiveistamme löytää olemassaololle tarkoitusta, tai me olemme pakoitetut siirtymään uusille yläpuolella pelkän olemassaolon kulkeville urille. Kaikissa tapauksissa tämä kysymys on huolellisen ja ennakkoluulottoman punnitsemisen arvoinen. Sillä sitä ei aseta vain yksityinen ihminen, vaan sen asettaa koko ihmiskunta, eikä se aseta sitä satunnaisesta oikusta, vaan hetkellisistä ja yksilöllisistä mielipiteistä ja – johteista kokonansa riippumatta maailman historian kulun pakoituksesta. Ei näet voine kukaan kieltää sitä, että aikaisemmat ratkaisut ovat ylimaailmallisuutensa takia menettäneet ennen vallinneen varmuuden ja selvyyden; päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, ettei se vanhan ja uuden sekoitus, joka on vallitsemassa nykyajan elämässä vastakkaisine liikkeineen anna elämälle mitään tarkoitusta; ja niinpä on historiallisesti hyvinkin oikeutettua pyrkiä päämaaliin ankarasti pysymällä tämän välittömän maailman rajojen sisäpuolella. Tokko se sitten onnistuu, on toinen kysymys.

      Välittömään maailmaan supistuvan kulttuurin elämänkuvat

      Kahdella tavoin nykyaika on käynyt etsimään elämälle yhteyttä välittömän olemassaolon pohjalta ja, jos se on ollenkaan mahdollista, saamaan sille tarkoitusta, erityisesti poistamaan sietämättömäksi käynyttä subjektin ja objektin välistä ristiriitaa. Joko etsittiin subjektia ylempänä elämänkulkua, maailmanelämää, johon ihminen kokonansa vajoaa ja joka ei jätä subjektille rahtuakaan itsenäisyyttä, tai subjekti tekeytyi todellisuuden vallitsevaksi keskipisteeksi, ja maailma tuli vain ihmiselämän puitteiksi, pelkäksi ihmisen menestyksen välikappaleeksi. Me saamme nähdä, että näiden molempien vastakohtien sisällä tapahtuu uusia ajatussuuntien haaraantumisia ja että syntyy runsas määrä omituisia elämänmodosteluja; samalla saamme nähdä, ettei mikään näistä suunnitteluista ole pelkän teorian ja mietinnän ulkonainen tulos, vaan että päin vastoin kullakin niistä on takanansa maailmanhistoriallisessa työssä osallisena olleet liikkeet ja aikaansaannokset.

      Naturalistinen ja intellektualistinen elämänprobleemin ratkaisu

      Kuta enemmän uskonnon ja immanenttisen idealismin maailmankuvat menettivät tenhoaan, sitä enemmän luonto on kohonnut ihmisen koko maailmaksi ja samalla