Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani. Dumas Alexandre

– poikani, tämä hepo on syntynyt isäsi kotona kohta kolmetoista vuotta sitte ja pysynyt täällä siitä ajasta asti, jonka vuoksi hän on oleva sinulle rakas. Elä koskaan sitä myy, anna sen kuolla rauhallisesti ja kunniallisesti vanhuuttaan; ja jos käyt sillä sotaan, kohtele sitä kuni vanhaa palvelijaa konsanaan. Hovissa, jatkoi d'Artagnan isä, jos sinulla kerta on kunnia sinne päästä, kunnia, johon muutoin vanha jalosukuisuutesi sinua oikeuttaa, kannata arvokkaasti aatelisnimeäsi, jota esi-isäsi ovat ansiokkaasti kantaneet yli viisisataa vuotta, ja tee se niin hyvin itsesi kuin omiesi tähden. Omillasi tarkoitan vanhempiasi ja ystäviäsi. Elä koskaan suvaitse mitään muilta kuin kardinaalilta ja kuninkaalta. Rohkeudellansa, huomaappas se tarkoin, ainoastaan rohkeudellansa aatelismies meidän aikoina tiensä raivaa. Ken vapisee hetkisenkään, päästää käsistänsä makupalan, jonka juuri siinä hetkessä onnetar hänelle tarjosi. Sinä olet nuori, sinun tulee olla urhoollinen kahdesta syystä: ensiksi olet gaskonjalainen, toiseksi olet minun poikani. Elä pelkää sattuvia kohtauksia, ja etsi seikkailuja. Minä olen opettanut sinun käyttämään miekkaa; sinulla on rautaiset polvet ja teräksinen nyrkki; taistele kaikista syistä; taistele, semminkin kun kaksintaistelut ovat kielletyt, jonka vuoksi siis tarvitaan kaksi vertaa enemmän rohkeutta taistella. Minulla ei, poikani, ole sinulle antaa enempää kuin viisitoista écu'tä, hevonen ja ne neuvot, mitkä nyt olet kuullut. Äitisi antaa siihen lisäksi reseptin erääsen mustalais-akalta saamaansa voiteesen, jolla on ihmeellinen voima parantaa kaikkia haavoja, mitkä vaan eivät satu sydämmeen. Käytä hyväksesi kaikkea ja elä onnellisena ja kauan. – Minulla on enää vaan yksi sana lisättävänä ja se on esikuva, minkä sinulle asetan, en itseäni, sillä minua ei ole koskaan hovissa nähty, enkä ole ollut muuta kuin vapaehtoisena uskonsodassa; vaan minä tarkoitan herra de Tréville'ä, joka ennen muinoin oli minun naapurini ja jolla on ollut kunnia lapsena leikitellä kuninkaamme Ludvig XIII: n kanssa, jota Jumala hyvästi suojelkoon. Toisinaan heidän leikkinsä hieroutui tappeluksi ja semmoisissa tapauksissa ei kuningas aina ollut väkevämpi puoli. Iskut joita hän silloin sai, herättivät hänessä paljon kunnioitusta ja ystävyyttä herra de Tréville'ä kohtaan. Myöhemmin taisteli herra de Tréville muidenkin kanssa; ensimäisellä Pariisi-matkallansa viisi kertaa; kuningas-vainajan kuolemasta nuoren seuraajan täys'-ikäisyyteen saakka seitsemän kertaa, sotia ja piirityksiä lukuun ottamatta; täys'-ikäisyydestä näihin päiviin saakka, ehkä satakin kertaa! – Ja sittenkin, säännöistä, asetuksista ja tuomioista huolimatta, on hän nyt muskettisoturien kapteeni, se on, Cesarien legionan päällikkö, jolle kuningas panee suuren arvon ja jota kardinaali pelkää, mies, joka ei vähiä säikähtele, niinkuin jokainen tietää. Herra de Tréville ansaitsee kymmenen tuhatta écu'tä vuodessa; hän on siis sangen suuri herra. – Hän on alkanut samoin kuin sinä; mene hänen luoksensa tämän kirjeen kanssa, pidä häntä esikuvanasi, menestyäksesi hänen tavallansa.

      Sen sanottuaan d'Artagnan isä sitoi poikansa vyölle oman miekkansa, suuteli häntä hellästi molemmille poskille ja antoi hänelle siunauksensa.

      Lähdettyään isänsä kammarista kohtasi nuorukainen äitinsä, joka oli odottamassa häntä tuon kuuluisan reseptinsä kanssa, jonka neuvot, niinkuin kohta käymme kertomaan, joutuivat hyvinkin useasti käytäntöön. Jäähyväiset olivat äidin puolelta paljon pitemmät ja hellemmät kuin äsköiset, ei sen vuoksi, ettei vanha herra d'Artagnan olisi rakastanut poikaansa, joka oli hänen ainoa perillisensä, vaan d'Artagnan herra oli mies ja hän ei pitänyt miehelle sopivana antautua liikutuksen valtaan, jota vastoin rouva d'Artagnan oli vaimo ja siihen lisäksi äiti. – Hän vuodatti runsaasti kyyneleitä, ja, mainitkaamme se poika d'Artagnan'in kiitokseksi, ne muutamat ponnistukset, joita hän teki pysyäkseen levollisena niinkuin vastaisen muskettisoturin tuli olla, raukesivat tyhjään, luonto voitti ja hän itki paljon kyyneleitä, joista töintuskin sai puoliakaan salatuksi.

      Samana päivänä läksi nuori mies tielle, varustettuna noilla kolmella isän lahjalla, jotka, niinkuin jo mainitsimme, olivat viisitoista écu'tä, hevonen ja kirje herra de Tréville'lle; tarkoin punniten, neuvot olivat tulleet kaupanpäälliseksi.

      Semmoisilla eväillä varustettuna d'Artagnan oli sekä henkisesti että ruumiillisesti tarkka jäljennös Cervantes'in sankarista, johon me niin sattuvasti häntä vertasimme silloinkuin kertoilijan velvollisuudet käskivät meitä luomaan hänen kuvapiirteensä. Don Quichotte piti tuulimyllyjä jättiläisinä ja lampaita armeijoina, d'Artagnan otti jokaisen hymyilyn loukkaukseksi ja jokaisen silmäyksen taisteluun-vaadinnaksi. Siitä oli seurauksena, että hänellä Tarbes'ista Meung'iin saakka oli myötäänsä käsi nyrkissä ja että hän ylipäänsä varsinkin kymmenen kertaa päivässä tarttui miekan kahvaan; kumminkaan ei tuo nyrkki tärähtänyt kenenkään leukoihin, eikä miekkakaan lähtenyt tupesta. Ei suinkaan, ettei tuon onnettoman keltaisen hevoskäpykän näkeminen olisi vetänyt ohikulkevien kasvoja nauruun; mutta kun hevosen yläpuolella heilui jokseenkin pitkänhuiskea miekka ja miekan yläpuolella säkenöi enemmän villimäinen kuin ylpeä silmä, hillitsivät ohikulkevat iloisuuttansa, tai jos iloisuus voitti varovaisuuden, kokivat vähintäänkin nauraa vaan toisella suupielellä, niinkuin vanhan ajan naamarit.

      D'Artagnan pysyi sen vuoksi majesteetillisena ja suuttumattomana aina tuohon onnettomaan Meung'in kauppalaan saakka.

      Vaan täällä, kun hän astui alas hevosen selästä Franc-Meunier'in portilla, ilman että kukaan, isäntä, palvelija tai talonrenki olisi tullut häntä vastaan ottamaan, havaitsi hän maakerroksen avonaisessa ikkunassa kaunisvartaloisen, ylhäisen-, vaan hieman tylynnäköisen herran puhuttelemassa kahta henkilöä, jotka näyttivät kunnioituksella häntä kuuntelevan. D'Artagnan tapansa mukaan piti aivan luonnollisena, että juuri hän itse oli tuon keskustelun esineenä, ja hän kuunteli. Tällä kertaa d'Artagnan erehtyi vaan puoliksi: hänestä itsestään ei ollut kysymys, vaan hänen hevosestansa. Herrasmies näytti luettelevan kuulijoillensa kaikkia sen ominaisuuksia ja kun, niinkuin jo mainitsimme, kuuntelijoilla näytti olevan suuri kunnioitus kertojaa kohtaan, rähähtivät he nauramaan vähä väliä. No, kun naurun vivahduskin oli kylliksi herättämään nuoren miehen suuttumusta, on helposti ymmärrettävä, minkä vaikutuksen tuollainen meluava iloisuus häneen teki.

      Sillä välin tahtoi d'Artagnan ensin päästä selville tuon hävyttömän pilkantekijän ulkomuodosta. Hän suuntasi ylpeän silmäyksen vieraasen päin, ja näki hänen olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäisen miehen, jolla oli mustat, läpitunkevat silmät, kalpea hipiö, rohkeapiirteinen nenä, mustat, huolellisesti leikatut viikset. Hän oli puettu violettiväriseen takkiin ja housuihin samanvärisine punouskoristuksineen, eikä hänellä ollut muita somistuksia kuin nuo tavanmukaiset aukeamat, joista paitaa pilkoitti. Housut ja takki, vaikka uudet, näyttivät ruttautuneilta niinkuin vaatteet, jotka kauan ovat saaneet olla matkalaukussa. D'Artagnan teki nämä havainnot mitä tarkkasilmäisimmän tutkistelijan nopeudella ja epäilemättä vaistomaisella tunteella, joka sanoi hänelle, että tuolla tuntemattomalla oli vast'edes oleva suuri vaikutus hänen elämäänsä.

      No niin, samassa hetkessä kuin d'Artagnan tähtäsi silmänsä violettinuttuiseen herraan, heitti tämä béarnelaiseen hevoskäpykkään päin erään viisaimmista ja syvämietteisimmistä viittauksistansa, hänen molemmat kuulijansa rähähtivät nauramaan ja hän itse, nähtävästi vastoin tapaansa, salli riutuneen hymyn, jos niin voi sanoa, hairahtaa kasvoillensa. Tällä kertaa, siitä ei ollut enää epäilemistä, d'Artagnan'ia oli toden teolla loukattu. Senpä vuoksi hän, täydellisesti siitä vakuutettuna, painoi baretin silmillensä ja, koettaen jäljitellä muutamia hovitemppuja, joita hän oli saanut Gaskonjassa matkustavaisilta herroilta, astui hän esiin, toinen käsi miekan kahvassa toinen lantiolla. Pahaksi onneksi, sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, sokaisi viha hänet vähitellen niin, että sen arvokkaan ja ylpeän puhuttelun sijasta, jolla hän oli aikonut toimittaa taisteluvaatimuksen, ei hän löytänyt kieleltänsä muuta kuin karkeanlaisen pistopuheen, jolle hän liitti mukaan raivoisan käden sivalluksen.

      – Hoi! herra, huusi hän, te herra, joka piiloudutte sinne ikkunaluukun suojaan! niin, te, sanokaapa minulle pikkuisen, mille te nauratte, niin nauretaan yhdessä.

      Herra siirsi silmänsä hevosesta ratsumieheen verkalleen, ikäänkuin tarviten jonkun ajan tajutaksensa, että nuo noin oudot soimaukset olivat hänelle