Kaksi kaupunkia. Dickens Charles

puhumaan luoden silmäyksen tammaansa… "'Elämään palautettu.' Hemmetin outo vastaus. Tämmöinen ei kävisi laatuun ajan pitkään, Jerry!"

      "Sinä olisit pahassa pulassa, jos palautuminen elämään tulisi muotiin, Jerry!"

      KOLMAS LUKU

      Yöllisiä varjoja.

      Onpa ihmeellistä ajatella, että jokainen inhimillinen olento on määrätty toiselle olennolle olemaan arvoituksena ja syvänä salaisuutena. Kuinka juhlallista ajatella yöllä saapuessani suureen kaupunkiin, että jokainen noista pimeistä, yhteensullotuista taloista sisältää oman salaisuutensa, että jokainen suoja kätkee oman salaisuutensa, että jokainen sykkivä sydän näissä sadoissa tuhansissa rinnoissa on joissakin unelmissaan salaisuus sille sydämmelle, joka on häntä lähinnä. Siinä on kuolon kauhua siinä ajatuksessa. En enää milloinkaan voi kääntää tämän minulle rakkaan kirjan lehtiä, turha on toivoni saada aikojen kuluessa lukea se kokonaan. En enää milloinkaan saata silmäillä tämän pohjattoman veden syvyyteen, jossa, äkillisten säteitten valossa, olen nähnyt kätkettyjen aarteitten ja muitten syvyyteen vajonneitten esineitten vilahtavan. Oli määrätty, että luettuani vain sivun, kirja sulkeutui vieterin voimasta ainiaaksi ja ijankaikkisesti. Oli määrätty, että ikuinen pakkanen vangitsisi veden, valon leikitellessä sen pinnalla ja minun seisoessani epätietoisena rannalla. Kuollut on ystäväni, kuollut naapurini, kuollut on lempeni ja sieluni armas. Sillä tavalla se salaisuus ikuistui, joka aina asui tässä yksilössä, ja jonka minä olen kantava elämäni loppuun asti. Löytyyköhän missään kalmistossa tässä kaupungissa, jonka läpi minä matkustan, ainoatakaan uinailevaa, joka olisi vaikeampi tutkia, kuin sen toimeliaat asukkaat sisimmässä itselöllisyydessään ovat minulle tai minä heille?

      Tähän hänen luonnolliseen ja luovuttamattomaan perintöönsä katsoen, oli ratsastavalla sanansaattajallamme aivan sama omaisuus kuin kuninkaalla, ensimmäisellä valtionministerillä tai Lontoon rikkaimmalla kauppiaalla. Niin oli myös niitten kolmen matkustajan laita, jotka olivat suljetut vanhoihin, täriseviin, ahtaisiin postivaunuihin, he olivat arvoituksia toisilleen, aivan kuin olisivat istuneet omissa kuusi- tai kuusikymmenvaljakkovaunuissaan ja aivan kuin olisi kokonainen kreivikunta ollut heidän ja lähimmän naapurin välillä.

      Sanansaattaja ratsasti takasinpäin tasaista ravia, pysähtyen aika usein olutkapakkoihin tien varrella, mutta osottautui tuppisuuksi ja peitti silmiään hatunlierellään. Hänen silmänsä soveltuivat hyvin tähän koristukseen, sillä ne olivat mustat pinnaltaan, ilman mitään syvyyttä värissä tahi muodossa, ja olivat aivan liika lähellä toisiaan – kuin olisivat peljänneet että ne tavattaisiin jossain itsenäisessä työssä, jos eroittuisivat liian kauaksi toisistaan. Niitten ilme oli turmiotatietävä, vanhan kolmikulmahatun varjosta vilkkuessaan, joka paljon muistutti kolmisoppista sylkylaatikkoa. Kaulassa oli hänellä suuri huivi, joka ulottui lähemmä polvia. Pysähtyessään juomaan, väisti hän huiviaan vasemmalla kädellään ainoastaan sen verran että saattoi kulauttaa oluen kaulaansa oikealla kädellään, sitten kääriytyi hän taas heti huiviinsa.

      "Ei, Jerry, ei!" sanoi sanansaattaja ratsastaessaan, yhä vedellen samaa virttä. "Se ei vetelisi sinulle, Jerry. Jerry, sinä kunnon kansalainen, se ei sopisi sinun alaasi. Palautettu – ! Tuhat tulimmaista! Luulenpa hänen olleen hutikassa!"

      Vastaus hämmensi hänet siihen määrin, että hän aika ajoin otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan. Paitsi päälaella, joka oli täplittäin kalju, oli hänellä jäykkä, musta tukka, joka seisoi harjana hänen päässään ja kasvoi miltei alas hänen leveälle tylppänenälleen. Se muistutti kovin sepäntyötä, muistutti niin paljon enemmän rautapiikkisen muurin yläreunaa kuin ihmispäätä, että ketterinkin pukinhyppijä olisi välttänyt häntä vaarallisimpana ihmisenä, jonka yli hyppiä saattaa.

      Ravatessaan takasin jättämään viestinsä yövartialle Tellsonin pankin porttikojuun Temple Barissa, jonka taas oli jätettävä se siellä oleville korkeille viranomaisille, tuntuivat yön varjot hänestä muuttuvan haamuiksi, jotka johtuivat tästä hänen tuomastaan vastauksesta, ja hevosesta näyttivät ne taas senmuotoisilta kuin ne sen yksityisistä huolen syistä aiheutuivat. Nämät olivat lukuisat, sillä tamma arasti jokaista tiellä olevaa varjoa.

      Sillä aikaa postivaunut ahersivat, tärisivät ja rämisivät ikävää tietään eteenpäin kolmine tutkimattomine matkustajineen. Heille muodostuivat myös yön varjot sellaisiksi, joiksi heidän uneliaat silmänsä ja harhailevat ajatuksensa ne loivat.

      Tellsonin pankki suoritti tärkeitä asioita postivaunuissa. Pankkimatkustajan, – joka oli pujottanut toisen kätensä nahkahihnan läpi, mikä parhaimpansa mukaan esti häntä törmäämästä lähimpään naapuriinsa ja tuuppimasta häntä nurkkaansa vaunujen saadessa kovanlaisen tärähdyksen – torkkuessa paikallaan silmät puoliummessa, muuttuivat pienet vaunuikkunat ja vaunulyhty, josta himmeä valo loisti sisään, ynnä vastapäätä istuva kömpelö matkustaja pankiksi, jossa suoritettiin paljon asioita. Silojen kolina muuttui rahojen helinäksi, ja viidessä minuutissa lunastettiin useampi vekseli, kuin mitä itse Tellson kaikkine ulkomaisine ja sisämaisine sitoumuksineen koskaan oli kolme kertaa niin pitkässä ajassa lunastanut. Sitten avautuivat matkailijallemme maanalaiset kassaholvit kaikkine kalliine aarteineen ja salaisuuksineen, jotka hän tunsi (ja hän tiesi niistä aika paljon) ja hän käveli niitten keskessä suuret avaimet ja heikosti palava kynttilä kädessään ja näki ne varmoiksi, vahvoiksi, luotettaviksi ja hiljaisiksi, aivan kuten olivat kun hän ne viimeksi näki.

      Mutta vaikka hän miltei aina tunsi läsnäolonsa pankissa ja vaikka hän aina (tosin sekavasti kuten tuskan tuntemukset opiumihorroksissa) tunsi olevansa vaunuissa, ei toinen tulva vaikutuksia koskaan lakannut virtaamasta. Hän oli kaivavinaan jotakuta haudasta.

      Yön varjot eivät ilmaisseet mitkä noista monista hänelle näyttäytyvistä kasvoista olivat haudatun oikeat kasvot; mutta kaikki olivat viidenviidettä ikäisen miehen, ja nämät aavemaisen hivuttuneet ja riutuneet kasvot erosivat toisistaan pääasiallisesti eri intohimojensa kautta. Ylpeys, ylenkatse, uhka, itsepäisyys, nöyryys, valitus seurasivat toisiaan, samoin kuopalle painuneet posket, kalmankarvaiset värit, lopen laihtuneet kädet ja kasvot. Mutta kasvot olivat pääasiassa samat ja jokaisen pää oli harmaantunut ennen aikojaan. Satoja kertoja kysyi torkkuva matkustaja tältä aaveelta:

      "Kauanko olette ollut haudattuna?"

      Vastaus oli aina sama:

      "Lähes kahdeksantoista vuotta."

      "Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

      "Aikoja sitten."

      "Te tiedätte että olette palautettu elämään?"

      "Niin kerrotaan."

      "Toivon, että haluatte elää?"

      "Sitä en tiedä sanoa."

      "Näytänkö hänet teille? Haluatteko tulla häntä katsomaan?"

      Vastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Väliin kuului murtunut vastaus: "Vartokaa! Se veisi minulta hengen, jos saisin nähdä hänet liian pian." Väliin tuli vastaus kuumien kyynelten seuraamina: "Viekää minut hänen luokseen." Väliin oli vastaus tuijottava ja hämmästynyt: "En tunne häntä. En ymmärrä."

      Tämmöisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja mielikuvituksessaan alkoi kaivaa, kaivaa, kaivaa, milloin lapiolla, milloin suurella avaimella, milloin käsillään – kaivaakseen ylös onnettoman olennon. Kun tämä vihdoin tuli ylös kasvot ja hiukset mullassa, hajosi hän äkkiä tomuksi. Silloin säpsähti matkustaja ja laski alas ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuutta poskellaan.

      Mutta silloinkin kun hänen silmänsä olivat avoinna sumulle ja sateelle, lyhtyjen liikkuvalle valovirralle ja pensasaidalle tiepuolessa, joka peräytyi aikavälin, tahtoivat ulkopuolella vaunuja olevat yölliset varjot soljua sisälläolevien yöllisten varjojen keskeen. Kaikki oli siellä, todellinen pankkitalo Temple Barissa, kuluneen päivän todelliset toimet, oikeat kassaholvit, hänen jälkeensä lähetetty lentoviesti ja siihen lähetetty vastaus, kaikki oli siellä. Niiden keskestä kohosivat aavemaiset kasvot ja hän puhutteli niitä