Baskervillen koira. Doyle Arthur Conan

ja olin aivan hänen edessään, kun huomasin hänen hirveän kauhun ilmeellä tuijottavan olkani ylitse. Minä käännähdin nopeasti ympäri ja ehdin juuri vilahdukselta huomaamaan suuren, mustan, vasikan näköisen eläimen näyttäytyvän taloon johtavan ajotien päässä. Sir Charles oli siihen määrään kauhuissaan ja peloissaan, että minun täytyi mennä paikalle, jossa eläin oli näyttäytynyt, sitä hakemaan. Se oli kumminkin hävinnyt, ja tämä tapaus teki häneen pysyväisen, ikävän vaikutuksen. Minä jäin hänen luokseen koko illaksi ja tässä tilaisuudessa hän, selittääkseen mielenliikutuksensa syytä, uskoi haltuuni sen kirjotuksen, jonka äsken teille luin. Mainitsen tämän pienen tapauksen, koska sillä on jotain merkitystä yhteydessä sittemmin sattuneen surullisen tapauksen kanssa. Silloin kyllä pidin sitä hyvin vähäpätöisenä ja arvelin sir Charlesin mielenliikutusta aivan aiheettomaksi.

      "Minun neuvostani aikoi hän sitten matkustaa Lontooseen. Minä tiesin, että hänellä oli sydänvika, ja se alituinen pelko, joka häntä vaivasi, vaikutti hyvin vahingollisesti hänen terveyteensä. Luulin pääkaupungin vaihtelevan elämän muutamassa kuukaudessa vaikuttavan hänessä täydellisen muutoksen. Herra Stapleton, joka oli molempien meidän ystävämme, ja oli hyvin huolissaan hänen terveydentilastaan, oli yhtä mieltä minun kanssani. Viime hetkessä tapahtui tuo kamala onnettomuus.

      "Samana yönä, kun sir Charles kuoli, lähetti Barrymore, keksittyään onnettomuuden, erään Perkins nimisen tallirengin hevosella minua noutamaan, ja kun en vielä ollut mennyt levolle, niin ehdin Baskerville Halliin tuntia myöhemmin tuota surullista tapausta. Minä saatoin tarkastaa ja vahvistaa kaikki ne seikat, jotka merkittiin pöytäkirjaan tutkintotilaisuudessa. Seurasin jälkiä kuusikujassa, näin veräjän luona paikan, johon hän oli hetkeksi seisahtunut, huomasin muutoksen jälkien muodossa, panin merkille, että pehmeässä hiekassa ei ollut muita jälkiä kuin Barrymoren, ja lopuksi tutkin ruumista, jota ei oltu liikutettu ennen tuloani. Sir Charles makasi silmillään ojennetuin käsin, ja hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet mielenliikutuksesta, että tuskin taisin valallani vahvistaa tuntevani hänet. Ulkonaista väkivaltaa ei hänelle missään tapauksessa ollut tapahtunut. Mutta yhdessä ainoassa suhteessa poikkesi Barrymoren todistus asian oikeasta laidasta. Hän sanoi, ettei mitään jälkiä näkynyt maassa kuolleen läheisyydessä. Hän ei kyllä ollut mitään nähnyt. Minä sitävastoin näin niitä – vähän matkaa ruumiista, ja ne olivat aivan vereksiä ja selviä."

      "Näittekö todella jälkiä?"

      "Kyllä, näin varmaan."

      "Miehenkö vai naisen?"

      Tohtori Mortimer sai omituisen ilmeen silmiinsä ja alensi äänensä kuiskaukseksi vastatessaan:

      "Herra Holmes, ne olivat tavattoman suuren koiran!"

      KOLMAS LUKU

      Arvoitus.

      Minä tunnustan, että nämä sanat kuullessani kulki väristys pitkin selkääni. Värähdys tohtorin äänessä osoitti, että hänkin oli syvästi liikutettu kertomuksestaan. Holmes nojautui innokkaana eteenpäin, ja hänen silmänsä säihkyivät tavalla, joka osoitti hänen suuresti kiintyneen asiaan.

      "Te näitte sen?"

      "Yhtä selvästi kuin nyt näen teidät."

      "Ettekä sanonut mitään?"

      "Mitä hyötyä olisi ollut sanomisesta?"

      "Ja kuinka ei kukaan muu sitä nähnyt?"

      "Jäljet olivat noin kahdenkymmenen kyynärän päässä ruumiista, eikä kukaan pannut niihin vähintäkään huomiota. Luultavasti en minäkään olisi sitä tehnyt, ellen olisi tuntenut tarua."

      "Löytyy kai paljon paimenkoiria nummella?"

      "Kyllä, mutta siinä ei ollut kysymys paimenkoirasta."

      "Te sanotte, että koiran täytyi olla suuren?"

      "Tavattoman suuren."

      "Mutta se ei ollut mennyt ruumiin luo?"

      "Minkälainen oli ilma sinä yönä?"

      "Kostea ja kolea."

      "Mutta ei satanut?"

      "Ei."

      "Minkälainen tuo kuja on?"

      "Sen muodostaa kaksi kahdentoista jalan korkuista läpipääsemätöntä kuusiaitaa, ja niiden välinen käytävä on noin kahdeksan jalan levyinen."

      "Löytyykö mitään käytävän ja aitojen välissä?"

      "Kuuden jalan levyinen ruohokaistale erottaa molemmin puolin käytävän aidoista."

      "Ettekö sanonut, että yhdessä kohden löytyy veräjä aidassa?"

      "Kyllä, tavallinen veräjä, joka johtaa nummelle."

      "Löytyykö muuta tietä kujasta?"

      "Ei, ei löydy."

      "Päästäkseen kuusikujaan täytyy siis joko tulla suoraan rakennukselta tai veräjän kautta nummelta?"

      "Voi myöskin kulkea kujan päässä olevan huvimajan kautta."

      "Oliko sir Charles ehtinyt sen luo?"

      "Ei, hän makasi noin viidenkymmenen kyynärän päässä siitä."

      "Sanokaahan nyt, tohtori Mortimer, ja ajatelkaa tarkoin, sillä asia on tärkeä – löytyivätkö jäljet ruohossa vai käytävällä?"

      "Ruohossa ei jälkiä näkyisi."

      "Olivatko jäljet samalla puolen käytävää kuin veräjä?"

      "Kyllä, ne olivat käytävän äärimmäisellä reunalla ja samalla puolen kuin veräjä."

      "Te herätätte mielenkiintoani mitä suurimmassa määrässä. Oliko veräjä suljettu?"

      "Se oli suljettu ja varustettu irtonaisella lukolla."

      "Kuinka korkea se on?"

      "Noin neljä jalkaa."

      "Kuka tahansa siis olisi saattanut mennä sen yli?"

      "Kyllä."

      "Ja mitä merkkejä te löysitte veräjän luona?"

      "En mitään huomattavampia."

      "Mitä sanotte? Eikö kukaan niitä tarkastanut?"

      "Minä tein sen itse."

      "Ettekä huomannut mitään tavatonta?"

      "En, siinä oli kaikki niin epäselvää. Sir Charles oli luultavasti seisonut siinä viisi tai ehkä kymmenen minuuttia."

      "Mistä sen tiedätte?"

      "Koska tuhkaa kaksi kertaa oli pudonnut hänen sikaristaan."

      "Erinomaista. Tässä meillä on mieleisemme ammattiveli, Watson. Mutta merkit, jäljet?"

      "Hän oli itse polkenut ristiin rastiin tuon pienen hietikon. Muita jälkiä en voinut havaita."

      Sherlock Holmes löi kädellä polveensa nähtävästi tyytymättömänä.

      "Olisinpa vain ollut siinä!" sanoi hän. "Tämä tapaus on aivan tavattoman merkillinen ja tarjoaa runsaita mahdollisuuksia tieteelliselle asiantuntijalle. Tuota pientä hietikkoa olisin lukenut kuin avattua kirjaa, mutta nyt on sade sen turmellut ja joukko uteliaita talonpoikia puukengillään sitä polkenut. Tohtori Mortimer, tohtori Mortimer, miksi ette kutsunut minua? Te saatte vastata paljosta."

      "Minä en olisi voinut kutsua teitä ilmaisematta koko asiaa, ja minä olen sanonut teille, miksi en sitä tahdo. Sitäpaitsi – niin, sitäpaitsi – "

      "Miksi epäröitte?"

      "Löytyy ala, jossa terävinkin ja kokeneinkin salapoliisi joutuu ymmälle."

      "Tarkoitatte, että asia on ylenluonnollinen."

      "Sitä en juuri sanonut."

      "Ette, mutta niin mahtanette kumminkin ajatella."

      "Koskapa tämän onnettoman tapauksen jälkeen olen saanut