Baskervillen koira. Doyle Arthur Conan

tuntevani sen nimen. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta sattuu usein, että jonkun tuttavan luo mennessään tapaakin useampia."

      "Hän on hyvin sairaalloinen. Mies on ollut pormestarina Gloucesterissa. Hänkin asuu täällä aina kaupungissa käydessään."

      "Kiitos tiedoista. Minä en kyllä tunne häntä. – Näillä kysymyksillä, Watson, olemme saaneet varmuuden eräästä hyvin tärkeistä asiasta", jatkoi hän matalalla äänellä meidän mennessä portaita ylös. "Tiedämme nyt, että ne henkilöt, jotka niin suuresti pitävät huolta ystävästämme, eivät ole asettuneet asumaan samaan hotelliin kuin hän. Se todistaa, että he tahtovat pysyä poissa hänen näkyvistään yhtä innokkaasti kuin he häntä vakoilevat. Tämä seikka on hyvin tärkeä."

      "Missä suhteessa?"

      "Se sisältää mutta mistä on kysymys herraseni?"

      Kun samalla olimme tulleet portaiden yläpäähän ja kääntyneet käytävään, tapasimme sir Henry Baskervillen itsensä. Hän oli punakkana vihasta ja piti kädessään vanhaa, tomuttunutta saapasta. Hän oli niin kiukuissaan, että tuskin sai sanoja suustaan, ja kun hän viimein alkoi puhua, tapahtui se melkoista murteellisemmin kuin aamulla.

      "Luulenpa että tässä hotellissa pidetään minua poika-nulikkana", sanoi hän. "Elleivät varo itseään, niin saavat kyllä nähdä, ettei minun kanssani ole leikkimistä. Jos ei tuo lurjus löydä minun saapastani, niin tulee tästä toista. Minä kyllä osaan sietää leikinkin, herra Holmes, mutta tämä on melkein liikaa."

      "Yhäkö te haette saapastanne?"

      "Yhä, ja minä kyllä sen löydänkin."

      "Mutta ettekö sanonut sen olleen uuden ja väriltään ruskean?"

      "Niin se olikin, mutta nyt se on vanha ja musta."

      "Mitä? Ettehän tarkoittane – ?"

      "Sitä juuri tarkoitan. Minulla ei ollut enempää kuin kolme paria jalkineita – uudet ruskeat, vanhat mustat ja kiiltonahkasaappaat, jotka minulla ovat jalassa. Eilen illalla otettiin minulta toinen ruskeista saappaistani, ja tänään on varastettu musta saapas. – Kuulkaa, oletteko löytäneet sen? Puhu suusi puhtaaksi, nahjus, äläkä siinä murjota?"

      Eräs pelästynyt saksalainen tarjoilija oli lähestynyt.

      "En, herra", sanoi tämä, "olen tiedustellut kaikkialta, mutta sitä ei kukaan ole nähnyt."

      "Vai niin. Sitten minä sanon teille, että menen isännän luo ja sanon ilman muuta lähteväni koko hotellista, ellei saapas löydy ennen iltaa."

      "Se löytyy varmaan, minä lupaan, että haen sen, jos vaan olette hieman kärsivällinen."

      "Se on kyllä parasta, sillä en aio enää menettää mitään tässä varaspesässä. Mutta suokaa anteeksi, herra Holmes, on tyhmää vaivata teitä sellaisella pikkuseikalla."

      "Minä en suinkaan pidä sitä pikkuseikkana."

      "Te näytte pitävän asiaa jokseenkin tärkeänä."

      "Kuinka te itse sen selitätte?"

      "Minä en sitä ensinkään selitä. Se on hulluinta ja omituisinta, mitä minulle on koskaan sattunut."

      "Ehkä kyllä omituisinta", sanoi Holmes ajatuksissaan.

      "Mitä johtopäätöksiä siitä teette?"

      "Minä en luule sitä vielä täysin ymmärtäväni. Koko tämä asia on hyvin monimutkainen. Yhteydessä setänne kuoleman kanssa luulen sen melkein olevan sekavimman ja merkitsevimmän kaikista niistä viidestäsadasta merkillisestä jutusta, joita olen käsitellyt. Meillä on kumminkin useita johtolankoja käsissämme, ja on hyvin luultavaa, että joku niistä vie totuuteen. Voi olla, että hukkaamme aikaa seuraamalla väärää lankaa, mutta ennemmin tai myöhemmin löydämme kyllä oikean."

      Ateriamme oli jokseenkin hupainen, eikä sen kestäessä paljoa puhuttu siitä asiasta, joka oli saattanut meidät yhteen. Vasta kun olimme siirtyneet pieneen yksityiseen salonkiin, kysyi Holmes Baskervillelta, mitä hän aikoi.

      "Minä aion matkustaa Baskerville Halliin."

      "Koska?"

      "Viikon lopulla."

      "Itse asiassa luulen, että teette siinä oikein", sanoi Holmes. "Minulla on selviä todistuksia siitä, että teitä vartioidaan Lontoossa, ja tämän suuren kaupungin miljoonain asukasten joukosta on vaikea saada selville ketkä teitä vainoovat, ja mitä he tarkottavat. Jos he pahaa aikovat, niin voisivat he teitä vahingoittaa, ilman että me pystyisimme sitä estämään. Luultavasti te ette tiedä, tohtori Mortimer, että lähtiessänne aamulla minun talostani, joku vakooja teitä seurasi?" Tohtori Mortimer säpsähti.

      "Mitä sanotte? Kuka sitten?"

      "Ikävä kyllä emme sitä tiedä! Onko teidän naapurienne ja tuttavienne joukossa Dartmoorissa ketään tuuhea- ja mustapartaista miestä?"

      "Ei – odottakaa, niin mietin. Barrymorella, sir Charlesin hovimestarilla, on tuuhea, musta parta."

      "Todellako? Missä on Barrymore?"

      "Hän hoitaa Baskerville Hallia."

      "Sitten on parasta, että otamme selville, onko hän todellakin siellä, vai onko hän ehkä Lontoossa."

      "Kuinka se käy päinsä?"

      "Antakaa minulle sähkösanomapaperi. 'Onko kaikki kunnossa sir Henryä varten?' Enempää ei tarvita. Ja sitten osoite: Herra Barrymore, Baskerville Hall. Mikä on lähin sähkösanoma-asema? Grimpen. Se on hyvä. Ja sitten sähkötämme Grimpenin postinhoitajalle: 'Barrymorelle tullut sähkösanoma on annettava hänelle itselleen. Ellei kotona, palautettakoon sähkösanoma sir Henry Baskervillelle. Northumberlandin hotelliin!' Tällä tavoin saamme tietää, onko Barrymore Devonshiressä, vai eikö."

      "Se on totta", sanoi Baskerville. "Kuulkaahan, tohtori Mortimer, mikä hän oikein on miehiään, tämä Barrymore?"

      "Hän on tilan entisen päällysmiehen poika. Neljän miespolven ajan on tuo toimi kulkenut isältä pojalle. Mikäli tiedän ovat sekä hän että vaimonsa hyvin kunnioitettavia ihmisiä."

      "Toiselta puolen", huomautti Baskerville, "on kieltämätöntä, että noilla ihmisillä on hyvin komea koti, eikä työtä mitään, ellei omistaja asu tilalla."

      "Se on totta."

      "Oliko Barrymorea jollakin tavalla otettu huomioon sir Charlesin testamentissa?" kysyi Holmes.

      "Kumpikin, sekä mies että vaimo, saivat viisisataa puntaa."

      "Vai niin. Ja tiesivätkö he ennakolta saavansa sen summan?"

      "Kyllä. Sir Charles puhui mielellään määräyksistään."

      "Sepä oli huvittavaa kuulla."

      "Minä toivon", sanoi tohtori Mortimer, "että te ette epäile jokaista, joka on saanut lahjan sir Charlesin testamentin kautta, sillä minäkin sain tuhat puntaa."

      "Todellako. Ja vielä useammatkin, luultavasti?"

      "Useita vähäpätöisiä summia oli määrätty yksityisille henkilöille ja suurempia määriä monelle hyväntekeväisyyslaitokselle. Jäännös siirtyi kokonaisuudessaan sir Henrylle."

      "Paljonko sitä oli?"

      "Seitsemänsataaneljäkymmentä tuhatta puntaa."

      Holmes kohotti hämmästyneenä kulmakarvojaan. "En voinut aavistaakaan, että niin tavaton summa oli kysymyksessä."

      "Sir Charlesin huhuttiin olevan hyvin rikkaan, mutta me emme tienneet kuinka rikas hän oli, ennenkuin tarkastimme hänen paperinsa. Koko hänen omaisuutensa nousi noin miljoonaan puntaan."

      "Kas vaan! Siinä on voitto, joka kannattaa epätoivoisenkin pelin. Mutta vielä yksi kysymys, tohtori Mortimer. Otaksukaamme, että jotain tapahtuisi tälle nuorelle ystävällemme – pyydän anteeksi tämän ikävän otaksuman! – kuka silloin perisi tilan?"

      "Koska Rodger Baskerville, sir Charlesin nuorempi veli,