Luvattu maa. Paul Bourget

oli kenties syyksi luettava juuri se, mikä Francis'in luonteessa oli parasta. Turmeltuneesta mielikuvituksesta huolimatta Francis'sta ei ollut toisen miehen vaimon rakastajaksi. Hän oli ensimäisen nuoruutensa aikana ollut sangen harras kristitty, ja vaikka hänen unelmansa sitten, vuosien vieriessä, olivat olleet pelkkää rakkautta ja aina vaan rakkautta sen luvattomissa muodoissa, niin hän kuitenkin oli omituisen, mutta ylen tavallisen ristiriitaisuuden johdosta sielunsa pohjalla säilyttänyt jonkinlaista aistillisuuden pelkoa, syvää intohimojen ja omantunnon sopusoinnun kaipuuta. Tämä omituisuus on yhteinen kaikissa miehissä, joiden uskonnollisuus on ollut vilpitön. He ovat aina taipuvaiset kärsimään rikoksesta, jonka rakastettu nainen tekee heidän hyväkseen. Heidän on mahdotonta hyväksyä sitä omantunnon tinkimistä, jota aviorikos edellyttää, ja vain vastenmielisesti he voivat suostua kolmihenkilöisen liiton mukavaan sovittelukeinoon, joka yksinkertaisimmalla tavalla ratkaisee avioliiton ja rakkauden välisen probleemin. Francis'n rakkauteen sekoittui heti tuota rakastajan mieletöntä kateutta aviomiestä kohtaan, tunnetta, jota hän jo edeltäpäin oli tarpeeksi ajatellut säästääkseen itseään sen kidutukselta. Vaikka hän siis suostui joskus käymään rouva Raffrayen kodissa, ei hän mitenkään voinut tekeytyä Albéric Raffrayen ystäväksi. Hän asettui sentähden sille kannalle, ettei hänen juuri koskaan tarvinnut nähdä tuota miestä, jota hän petti, häntä tosin halveksien, mutta sittenkin petti auttamattomasti. Täten heidän liittonsa joutui jonkinlaiseen poikkeusasemaan, joka Nayrac'in mielestä tuntui aivan luonnolliselta, mutta joka jo alussa sen tuomitsi häviöön. Tämä rakkaus jäi Paulinelle, jossa nuoren miehen arka hienotunteisuus yhä enemmän herätti ihailua, ikäänkuin jotenkuten syrjäiseksi. Se oli hänelle jonakin hellyyden keitaana, johon hän astui ikäänkuin unelman lumottuun maahan ja josta hän lähti palataksensa todellisuuteen, joka tuntui hänestä sitä sietämättömämmältä, mitä suloisempi ja ihanampi unelma oli ollut. Seuraukset tästä olivat hänelle samat kuin kaikille muille yhtäläisessä asemassa oleville naisille, ja juuri niitä seurauksia useimmat rakastajat vaistomaisesti koettavat välttää suostumalla häpäisemänsä kodin kammottavaan tuttavuuteen mieluummin kuin rakastettunsa varsin vaaralliseen tapojen kaksinaisuuteen. Rouva Raffrayesta täytyi, hänen palattuansa yhtymäpaikasta vielä väristen lemmittynsä suuteloista, kodin pakostakin tuntua entistänsä kolkommalta, hänen miehensä kasvojen ja sielun jokapäiväisyyden kahta vertaa inhottavammalta, ja sitä valtavammaksi kävi hänelle tarve paeta tätä taloa ja tuota miestä ja suinpäin heittäytyä seuraelämän pyörteisiin, jotka eivät missään suhteessa kajonneet hänen sydämensä salaisuuteen. – Niin hän ainakin luuli, onneton! Ja tuskin he olivat toisiaan neljä viikkoa omistaneet, kun jo Francis alkoi kärsiä näistä valheellisen elämän välttämättömistä selkkauksista, joihin hänen lemmittynsä vaivatta tottui, jopa mieltyikin. Sillä joskin Pauline oli rakastunut, oli hän myöskin nuori, ja hänen lemmenonnensa, kiihdyttäen kaikkia hänen elinvoimiansa, elvytti ensi teokseen hänessä liikunnon ja huvin halun, joka muutenkin on niin luonnollinen viidenkolmatta ikäiselle. Nainen voi näet kahdella tavalla maailmassa kantaa luvattoman, mutta rakkaaksi käyneen salaisuuden: joko niin, että hän alakuloisena kärsii kaikesta, jota ei lemmitty läsnäolollaan kirkasta, taikka niin, että hän hurmaantuneena iloitsee kaikesta, kokonaan niiden riemusävelten vallassa, jotka hänen rinnassansa soivat. Vaikka miehet useimmiten eivät tahdo tunnustaa vilpittömäksi tätä viimeksimainittua rakkauden lajia, ei se ole kiellettävissä, ja Francis sai onnettomuudekseen kokea, että Paulinen rakkaus oli sellainen. Niinpä tämä kerran tuli yhtymäpaikalle päänkivistyksen raukaisemana, valvottuaan tanssiaisissa hyvin myöhäiseen.

      – "Miksi et mennyt aikaisemmin kotiin?" sanoi Francis hänelle kahden suudelman välillä, hellästi nuhdellen.

      – "Minkäpä sille taisin", vastasi Pauline. "Jäin kun houkuteltiin. Ja sitten", jatkoi hän hyväellen sormillansa nuoren miehen hiuksia, "tiesinhän, että saisin sinut tänään nähdä, enkä voinut odotusta kestää. Olin niinkuin kuumeessa. Ja kylläpä minä tanssin!.. Varmaankin olisit minusta pitänyt. Olin niin sievä. Tunsin, että olin muittenkin mielestä sievä!.."

      – "Mutta", jatkoi Francis, koettaen leikillisesti hymyillen salata tuskallisen mielenliikutuksensa, "sinun ei johdu mieleen, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?.." Hän ei lopettanut lausettaan. Hän näki hänet ajatuksissaan olkapäät paljaina – nuo olkapäät, joiden tuoksua hän hengitti juuri tällä hetkellä, sillä he istuivat sylitysten, ja joiden kauneutta hän hyväili – ja samassa näyn välähdyksessä hän huomasi tuon jumaloidun poven himoitsevien katseiden ja huokauksien ympäröimäksi.

      – "Mustasukkaiseksiko, ja mistä?"… kysyi Pauline.

      Ja hänen tätä kysymystä tehdessään hänen silmissään kuvastui niin paljon hellää säikähdystä, niin ilmaisen vilpitöntä hämmästystä, että Francis'n täytyi sulkea hänet syliinsä hillitsemättömään syleilyyn, ikäänkuin siihen tukehuttaakseen sen pirullisen epäilyksen hengen, joka pyrki erottamaan hänen sydämensä tuosta säälittävästä naisesta. Paulinen lähdettyä Francis jäi pitkäksi aikaa paikalleen, kasvot kätkettyinä tyynyyn, johon Paulinen pää oli painanut syvennyksen ja joka vielä lemusi hänen pitkien, hienojen suortuviensa tuoksua. Hän oli kuolettavan surun vallassa. Juuri lähdön hetkellä oli paha henki taas päätänsä nostanut. Eikö Pauline ollut eräänä hetkenä katsellut kelloa ja temmaisten itsensä hänestä irti sanonut:

      – "Minähän myöhästyn! Minun täytyy olla ajoissa valmis, sillä me syömme päivällistä seitsemän aikaan mennäksemme sitten heti teatteriin…"

      Miten viattomat ne olivat, nuo muutamat sanat! Ja kuitenkaan Francis ei koskaan voinut unhottaa sitä tuskallista vaikutusta, jonka ne olivat häneen tehneet pimenevän iltapäivän hämärässä. Turhaan hän ne myönsi viattomiksi, ja myönsipä myöskin itse vaatineensa, ettei Pauline missään suhteessa muuttaisi seuraelämäntapojansa, jottei joutuisi epäilyksen ja uteliaisuuden alaiseksi. Turhaan hän itselleen luetteli, miten Pauline aina oli hänelle esiintynyt suorana ja koruttomana, kaikkea teeskentelyä vailla. Turhaan hän muisteli, mitä Julie oli kirjeissään hänelle sanonut ystävästään, ja turhaan hän koetti pakottautua ajattelemaan, kuinka he olivat yhdessä itkeneet tuon rakkaan olennon kuolinvuoteen ääressä. Hän oli epäillyt rakastettunsa sydäntä, ja jos naisen sydämen epäileminen aina on tunteiden tulevaisuudelle turmiollinen, niin se on sitä turmiollisempi, jos tämän naisen seurassa saa viettää ainoastaan silloin tällöin muutamia hajanaisia hetkiä ja jos jo edeltäpäin on sydäntänsä tahrannut ihanteellisuutta polkevilla lukemisilla ja unelmilla. Ja sitten Francis, kenties tietämättänsä, oli niitä, joiden herkkätunteisuus on mielikuvituksen vaikutuksesta tylsistynyt ja jotka eivät voi tuntea kärsimättä. Kauhea henkinen taipumus, joka pakottaa valtaamansa uhrin liioittelemaan pienimpiäkin haavoja! – Hänestä oli tuntunut, että hän rakasti Paulinea enemmän kuin tämä rakasti häntä. Tuo ensimäinen epäluulo ei kenties hänessä niin selvin sanoin esiintynyt, mutta hän oli itseltään kysynyt, oliko Paulinen rakkaus häntä kohtaan todellakin niin suuri kuin miksi hän sen sanoi. Hän oli kärsinyt siitä, ettei saanut häntä tarpeekseen omanansa pitää, ja vaikka hän täydellisesti käsitti, että oli mieletöntä sellaisista mitättömyyksistä välittää, hän oli, kaikesta huolimatta, typerästi, kohtuuttomasti, lapsellisesti mustasukkainen, kadehtien syyttä ja itsekään tietämättä minkä tähden koko sitä seurapiiriä, jossa Pauline liikkui. Kuinka viettävä onkaan tie sellaisesta määräämättömästä epäluulosta toiseen, tarkemmin määrättyyn, ja kuinka vähän aikaa levoton sydän tarvitsee, muuttaakseen aiheettoman tyytymättömyyden hämärän vaivan selviin syihin perustuvaksi tuskaksi, pettymyksen pelon hyydyttäväksi kylmyydeksi ja itse tämän kylmyyden solvaisevaksi syytökseksi. Francis muisti niin hyvin, kuinka hän oli taistellut omaa ylpeyttänsä vastaan, jottei lankeaisi kiusaukseen, joka häntä seuraavana viikkona yhtä mittaa ahdisti. Häntä nimittäin vaivasi häpeällinen halu hankkia tietoja niistä henkilöistä, jotka Paulinen seurapiirissä liikkuivat. Vihdoin hän oli antautunut tämän kiusauksen valtaan kysymällä milloin yhtä, milloin toista: Missä Pauline oli ollut päivällisillä?.. Kenen luona käynyt ja ketä tavannut?.. – Nyt, kun ei häntä enää tämä häpeällinen kuume polttanut, hän tunsi punastuvansa ajatellessaan tuota tuskastuttavaa ja arkaa