Näyttelijättären tarina. Anttila Selma

eloisuus ja välittömyys voitti nuorukaisen ystävyydelle alttiin mielen, ja niin oli tämä ens'mäinen päivä täällä takamailla hänelle kuin juhlaa. Hän katseli Juonalaa ja Katria kuin luonnon pyhiä ihmeitä ihaillen ja kunnioittaen aavistamatta, että hän juuri sillä tavalla herätti heissä kaikki hyvät voimat.

      Kului monta päivää, lumousta kesti yhä, tuntui aina siltä kuin olisi eilen tullut. Hän ei enää laskenut päiviä, ei tiennyt, oliko arki vai sunnuntai. Hän tunnusti sen nauraen Juonalalle. He soittivat viulua, mutta Tuomas ei voinut saada varmasti korvaansa ja alkoi väsyä. Silloin hän muisti lupauksensa opettaa Katrille kirjoittamista.

      Katri istutettiin ison pöydän ääreen, ja isä katseli innostuneena, kuinka tuon piti käydä. Ensin vedettiin viivoja paperin täydeltä ja koukkuja ja käiväröitä ja sitten kirjaimia. Tuomas kuljetti tytön kättä saadakseen toivotun ryhdin kirjoitukselle. Katri oli kärsivällinen ja melkein liian ahkera, mutta kun meni viikko, eikä hän vielä osannut sujuvasti sanoja sommitella, tuli kyllästys.

      – En minä opi koskaan!

      – Yksi viikko vielä, otetaan muuta välillä, lasketaan.

      He laskivat, lukivat historiaa, maantietoa, upposivat tietämisen alkeisiin. Tuomas piti esitelmiä. Juonala ja Katri olivat kunnioittavasti vaiti. Katri sai kirjoitustehtäviä, saavutti pieniä voittoja ja suuria tappioita. Aina näki nuorukainen hänen silmissään rajattoman luottamuksen ja ihailun, toisinaan kyyneltyvän surun, kun oli antanut aihetta moitteeseen. Tuomas ei enää hennonut moittia eikä tarvinnut kiittää.

      He lähenivät toisiaan päivä päivältä. Katri oli kiivennyt ylöspäin hänelle hyvin jyrkkää sivistyksen polkua, ja Tuomas auttaessaan häntä astunut alaspäin, antanut kättä ja vetänyt tyttöä luokseen. Työ oli hupaista ja jännittävää leikkiä. Mutta nuorukainen oli liiaksi malttamaton. Hän unohti yhä useammin, ettei Katri voinut seurata hänen ylen lennokkaita esitelmiään.

      Tyttö ei enää pyrkinytkään ymmärtämään kaikkea. Hän vaipui kuuntelemaan ääntä, sanoja ja onnellisuuden huumaamana seuraamaan nuorukaisen kasvojen vaihtelevaa ilmettä. Tuomas luki heille historiaa ja puhui kauniisti vapaudesta ja kansallisuudesta, mutta Juonala ja Katri kuuntelivat niitä hajamielisinä.

      – Onhan se kuin Jumalan sanaa, – myönsi Juonala, – mutta eihän meikäläisen ole määrä sitä ymmärtää, kun uskoo niinkuin lapsi – ja kyllähän minä sen uskon, koska nuori herra niin sanoo.

      Katri ei koskaan puhunut luetusta eikä kysellyt niinkuin laskuesimerkeistä kysyi. Tuomas luuli jo, että tyttö kuului kylmäjärkisiin, ja se kannusti häntä yhä enemmän vastuksia voittamaan. Hän puhui omista ihanteistaan, yksityisen velvollisuudesta uhrautua maansa ja kansansa vuoksi. Mitä enemmän hän puhui, sitä kauemmaksi hän tunsi luisuvansa heistä, ja vierastus hiipi välille.

      – Ettekö te sitä ymmärrä? – huudahti hän epätoivoisena.

      – Kyllähän se on sillä tavalla kuin nuori herra sanoo, niille, joille se on, mutta meikäläinen asuu täällä kaukana sellaisista korkeista asioista. Käyhän se Herran voima tuolla pilvissä ja kuuluuhan se uhkaavalta, niin että on tapana siunata ja ristitä kätensä, mutta tietäähän sen, ettei se koske meidän mökkeihimme, ellei ole sallittu.

      Nuorukaisen mieli kuohahti, ja hän oli valmis soimaamaan heitä alhaisiksi ja itsekkäiksi, mutta totellen kunnioittavaa vaistoaan hän katsoessaan Katrin avomielisiin ja lapsellisiin kasvoihin ja Juonalan sydämelliseen hymyyn ei voinutkaan sanoa yhtään loukkaavaa sanaa. Hän vain kohautti hartioitaan ja jupisi: – Mitäpä sitä sanoisi uskovansa, kun ei usko. Lopulta hän ymmärsi, ettei Juonala voinut käsittää isänmaallisuutta.

      Juonala otti viulunsa ja soitti. Hänen säveleensä ilmaisivat joko iloa tai surua, kumpaakin kaihoisana ja laulavana ilman sorahtelevaa epäsointua, ilman uhkaa ja voimaa. Kuitenkin viulun hyväilevät sävelet saivat sydämen ilosta huumaantumaan ja surusta raskaaksi. Ja vaikka sävelet olivat enimmäkseen tanssikappaleita, oli niiden sävy kuitenkin surumielinen. Nuoret kuuntelivat niitä kuin omien heräävien sydämiensä vaikerrusta. Aavistamattaan he ammensivat syvimmän ja inhimillisimmän soitannon lähteistä, missä ei ollut mitään uhrattu tyhjälle helinälle.

      Näin he yhä lähenivät, toisiaan.

      – Miten teistä on tullut soittaja? – kysyi hän Juonalalta.

      – Mistäs sen nyt tietää, vaikka tiedänhän minä sen. Se on nyt niinkuin yksin minulle ja tuolle viululle kuuluvaa, en viitsisi ottaa sitä huulilleni.

      – Kertokaa, minä ymmärrän, se on teidän tarinanne. Toisilla ihmisillä on oma tarinansa.

      – Ei se mikään tarina ole, että sitä sen vuoksi peittelisin, sellaista se on meikäläisen elämää. Minä jo pikku pojasta osasin erottaa kaikenlaiset äänet, vihelsin iloisen tuulen ja surullisen tuulen. Sitten se kerran tuli, kun kuulin ensi kerran tanssissa viulun. En minä houru poika saanut lepoa missään. Karkasin karjasta pelimannin perässä. Se oli vähän viinaan menevä ja luopui viulustaan, kun sai vähät rahani. Ei se ole tämä, minulla on ollut jo monta viulua. Eihän se oma soittaminen silloin vielä alkanut. Sanonkomas, Katri?

      – Sanokaa vaan, – nyökkäsi Katri.

      – No, se oli Katrin äiti. Nuori herra kai ymmärtää. En minä ole koskaan ollut sen kummempi kuin nytkään, ja Katrin äiti oli hyvin korea tyttö. Tää viulu sen teki, että sain suostumaan, vaikka Katri sitä sitten oppi vihaamaan. – Soittaja silitteli viuluaan ja kasvoilla pälyili hellyys. – Oikeastaan minun olisi pitänyt tämä koje rikkoa, kun se on tehnyt Katri-vainaalle ja minulle niin paljon pahaa. Tämän Katrin syntymän jälkeen hän ei koskaan enää tullut terveeksi. Kuoli yksin, kun olin soittamassa.

      Ja soittaja laski viulun nurjalla kädellä taaksensa pöydälle ja vaikeni.

      Sydänmaan kaameus ahdisti nuorukaista, vaikka olikin juhliva kesäpäivä, ajatellessaan nuoren vaimon yksinäistä kuolemaa.

      Tuomas kävi kotoaan, pappilasta, hakemassa eväitä ja kirjoja. Sattumalta hän pisti joukkoon Chateaubriandin Atalan. Se oli saksankielinen painos, jota hän oli joskus yrittänyt kääntää, silloin kun kieli oli ollut hänelle aika visaa, ja hän oli tehnyt sivujen reunoille muistiinpanoja. Nyt hän syventyi siihen uudestaan, ja hänen mieleensä johtui kääntää siitä osia Juonalalle ja Katrille.

      Hän oli huomaavinaan kirjassa olevan sukulaisuutta omalle mielialalleen täällä metsän sydämessä, ja siitä hän päätti, että jos mikään, niin tämä kirja saisi hänen metsäläisensä Katrin ja Juonalan irti itsestään. Tuomas oli haaveilija, melkein intoilija, ja luuli ymmärtävänsä ihmisluonteita ja yritti aina katsoa – niinkuin hän itse sanoi – ihmisten läpi. Ja tässä oli nyt hänen mielestään jotakin hänen metsäystävilleen. Nyt heidän piti ymmärtää tätä, vaikka olivatkin kuuroja hänen valta-aatteilleen kansojen itsenäisyydestä.

      Nuorukainen ei käsittänyt, etteivät nämä luonnonlapset eläneet samalla historiallisen kehityksen tasolla kuin hän itse. Juonala oli pikkupojasta asti palvellut viuluaan ja oli siis varsinainen pakana epäjumalineen. Uskonto ei velvoittanut hänen omaatuntoaan lukemaan kirjoista. Hän tyytyi vain kunnioittamaan muiden uskoa ja lukemista, tunsi jonkinlaista pelkoa pahaa henkeä kohtaan ja otaksui taiteellisen haltioitumisensa siksi autuuden esimauksi, joka on suotu ihmisen sielulle taivaassa. Katri taas oli lukenut vain kyläkirjaston vanhoja kertomuksia, jotka eivät jättäneet hyvää eivätkä pahaa jälkeä, olivat olleet värittömiä, eikä kummallakaan ollut siis aatteita eikä mitään käsitystä kansalaisen tai mistään muistakaan ihmisten yhteiselämän velvollisuuksista. He olivat kaksi luonnonlasta: Juonala erikoisen synnynnäisen soittajavaistonsa johtamana ja viulunsa lumoihin täydellisesti alistuneena, ja Katri vielä kehittymättömänä ja metsistyneenä lapsena.

      Näille tahtoi innostunut nuorukainen jakaa henkensä aarteita. Hän tuskin jaksoi odottaa, kunnes Katri saisi pikkuaskareensa päätetyksi ja Juonala koukkunsa järvellä koetuksi.

      Oli jo ilta, valoisa