Uhri. Anttila Selma

ilmi.

      – Älä naura, varoitti Heikki.

      – Minä sanon kuin Taju: – Eikös nyt enää nauraakaan saa?

      – Sinun sairautesi on ollut hirmuisen vakavaa laatua, ja nyt sinä menet jälleen levolle.

      – Kiitos, Heikki, minun on niin turvallista ja mieluista totella sinua!

VI

      Aika virtaa nopeasti kuin vuolas joki, jonka pinnalla elämämme pieni alus kiitää. Antaudumme täydellisesti hetkien ja päivien vietäviksi niiden lukua laskematta. Mitä se hyödyttäisikään? Huominen eroaa tuskin missään suhteessa tästä päivästä, ja kummallakin näyttää silti olevan oma täyteläinen erikoisuutensa, omat pikku huolensa ja ilonsa, jotka syöksyvät toisinaan ryöppynä ylitsemme, toisinaan taas soluvat tasaisina ja hyväntuulisina virran mukana.

      Meidän oma maailmamme, lapset, Heikki ja minä, olemme nyt kerta kaikkiaan kokonaisuus, ja me tunnemme liittyvämme yhä kiinteämmin toisiimme.

      Meille näyttää kehittyvän yhä selvemmäksi ominainen maailmankatsomuksemme. Se tarkastelee ulkomaailmaa mielellään etäältä arvostelevana, hiukan ivaillen eristetyssä asemassaan, josta ei herkästi luovuta, koska se suo meille oman vapautemme noudattaa viattomia mielitekojamme. Samasta syystä emme myöskään tartu ulottuvissamme oleviin ulkonaisiin etuihin, vaikka pikku aluksemme onkin perin työläs hoidettava, vaatien Heikiltä ja minulta täyden ponnistuksen ja valppauden.

      Ja kuinka pikkumiehet jo osaavat olla käskijöitä, vaatijoita, ikäänkuin olisivat tietoisia vaikutusvallastaan minuun, valitakseen juuri ne sanat, ne liikkeet, ne luottavan avuttomat vetoamiset, kyyneleet ja hymyt, joita en voi vastustaa, en silloinkaan, kun päivän työt ja rauhattomuus on vienyt voimat niin tyyten, että tuskin jaksaa jalkaa jalan eteen nostaa.

      Heidän ulkoasunsa, vaatteensa, terveytensä, iloisuutensa ovat minulle yhtä tärkeitä kuin ilma hengittääkseni. Istun koneeni ääressä väliin päivät perättäin myöhään yöhön tyydyttäen intohimoista haluani saada valmista, nopeasti jotakin näppärää ja hauskaa, josta sitten itse enimmin nautin, kun pojat uusissa tamineissaan ovat entistä somempia.

      Heidän reippautensa vapisuttaa minua ylpeydellä ja minä kuvittelen heissä jo ilmenevän niitä mahdollisuuksia, jotka kerran kehittyneinä ominaisuuksina antavat minulle oikeuden heistä todella ylpeillä.

      Tämä minun uskoni on taika, joka tekee meidät aivan välttämättömiksi toisillemme. Se liittää meidät järjellä ja tunteella tajuttavasti yhteenkuuluviksi, niin että heidän elämänsä on minun elämääni, heidän ilonsa ja surunsa minussa kajahtavaa, heidän liikkeensä, äänensä, unensa, onnensa ja vaaransa kuin heijastusta, joka ulottuu minuun läheltä ja kaukaa.

      Meidän yhteinen elämämme on kuin soittokone, jossa soinnut ja kosketus saa alkunsa milloin heidän, milloin minun puoleltani. Heidän näppäyksensä, olkoon se kuinkakin kevyt tai hapuileva, saa silmänräpäyksessä olemukseni väräjämään. Heidän sielunsa sointupohjasta helähtää elämän sävel, painellessani rakkauden lakien mukaan niitä ääniä, joita on itsessäni ja samalla heissä. Elämämme on kuin satua ja samalla loppumatonta työtä ja itsensä unohtamista.

      Toisinaan minusta tuntuu kuin kadottaisin tietoisuuteni omasta elämästäni ja siirtyisin vähä vähältä näennäiseen olomuotoon, jonka loisto houkuttelee yhä edemmäksi tuntemattomaan. Se ei peloita minua, ei hävitä mitään elävää ja hyvää; se nostaa kuin tuuli lintua korkealle. Ja minut valtaa toisinaan lapsellinen halu etsiä itseäni lapsista tai heitä itsestäni, mutta se on vain väläyksellistä, sillä heidän elämänsä on lapsellisessa täydellisyydessään niin helppoa ja luonnollisen korkeata ja mielikuvituksessaan huikaisevaa, etten voi heidän tasollaan vaivattomasti pysytellä.

      – Kun minä rakennan talon, kehuu Apu, – niin se on suuri, suurempi kuin kirkko. Ja linnut siellä laulaa ja enkeli puhuu…

* * * * *

      Kuinka totta hän tarkoitti rakentamisellaan, sain vasta parin päivän päästä havaita.

      Hän karkasi minulta tietymättömiin. Tuntimääriä etsin talosta, lähikaduilta ja pihoista, tutkien mielestäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat sopet. He olivat jo saaneet mennä läheiseen kirkkopuistoon yksin, mutta Taju oli jäänyt leikkimään, kun Apu hävisi.

      – Minne Apu meni? kyselin Tajulta kiivaasti.

      – Rakentamaan, kuului lyhyt ja selvä vastaus.

      – Mitä sitten?

      – Kirkkoa.

      – Minne?

      – Hiekkaan.

      Taju levitti suuret silmänsä kuin ihmetellen minun levottomuuttani ja tarttui levollisena käteeni, kun lähdin viemään häntä kotiin, jatkaakseni sitten tutkimuksiani.

      Kului monta tuntia harhaillessani kaupungilla, kunnes Apu iltapäivällä asteli vastaani esplanaadilla.

      – Missä sinä olet ollut? sain sanotuksi kumartuessani ottamaan hänet syliini.

      – Olisinhan minä tullut! oli hänen varma vakuutuksensa.

      – Missä ihmeessä sinä olit?

      – Rakentamassa.

      – Mitä sinä rakensit?

      – Hiekasta taloja.

      – Missä?

      – Saunan edessä.

      – Kuinka sinä sinne löysit?

      – Minä hain sen.

      – Mutta kuinka?

      – Ne hakkaa.

      – Eihän äiti kuule.

      – Hevonen vie hiekkaa.

      – Sinä veitikka! Ja minkä näköinen sinä olet? Savessa ja porossa ja housunläppä repsottaa takaa. Nappi on pudonnut vasemmalta puolelta.

      Me olimme keskellä esplanaadia, josta olin häntä epätoivoisena etsimässä, ja ihmiset hymyilivät ymmärtäen seikkailumme perinpohjaisuuden.

      Oli aloitettu muuan uusi rakennus, eikä se ollut varsin lähelläkään. Sen hän oli vainunnut ja seurannut hiekkakuormia. Niitähän kulki meidän ohitsemme nytkin katua pitkin. Apu oli tepsutellut mukana, yhä ajatellen omaa taloaan, ja sitten kaikenlaisten rakennustarpeiden keskellä tyydyttänyt leikkimishaluaan koko päivän.

      Kuinka monta taloa hän silloin olikaan rakentanut ja sen ohella valloittanut puolen kaupunkia vähääkään empimättä.

      Vasta nyt, kun huolestuneena nuhtelin häntä yksin lähtemisestä, tulvivat hereät kyyneleet ehkä enemmän väsymyksestä kuin pelosta.

      – Et sinä osaa pelätä vaaraakaan!

      – Äiti, kuka se vaara on? kysyi hän vielä itkuisena.

      – Vaara on sellainen, että se kurkottaa pitkät kätensä ottamaan, jos joku menee kauas kotoa.

      Apu tarttui lujasti kaulaani, ja niin saavuimme kotiin.

* * * * *

      Tätä nykyä matkustamme kaukaisissa maissa salin lattialla, johon on levitetty maailmankartta. Se leikki on niin todellista, että minun on ollut pakko hankkia kirjoja ja tutkia niitä ahkerasti, voidakseni olla oppaana. He nielaisevat ahnaasti sanani ja kuljettavat pikku sormiaan kartalla hyvin päättävästi. He vetävät minua kädestä eteenpäin näillä matkoilla tehden yhä uusia kysymyksiä, aivan kuin puistossa juostessamme.

      – Äiti, kerro Roomasta! pyytää Taju.

      – Paavista. Tanssiiko paavi? tiedustelee Apu.

      – Sinä olet tuhma, eihän paavi tanssi! inttää Taju.

      Apu hakee punaisen kahvipannumyssyn pöydältä, painaa sen päähänsä ja riipaisee eteisen naulasta väljän kauluksen, jonka levittää hartioilleen. Sitten hän hyppii lattialla huutaen:

      – Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!

      Sillä