Elias Lönnrot: Elämä-kerrallisia piirteitä. Ahlqvist August

varten, että ne saivat sen muodon ja asun, jossa hän antoi ne ulos? Ne kielelliset seikat, joissa hän niitä toimittessaan on poikennut niiden äitinkielestä s.o. itä-Suomen murteesta, ovat niin tunnetut, ett'ei niitä tarvinne tässä mainitakaan. Hänen kielelliset muunnoksensa ovat vaan äänteellisiä tahi pikemmin vaan oikokirjoituksellisia, ja niillä on hän ainoastaan tarkoittanut likentää runojen ulkoasua meidän kirjakielemme puoleen, jonka tarkoituksen onkin hyvin onnellisesti saavuttanut. Tästä asiasta ei siis ole sen enempää puhumista. Samoin ei siitäkään, mitä Lönnrot on tehnyt lyyrillisten runojen asuun, sillä päivän selvää on, ett'ei toimittaja niitä varten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ne ainettensa mukaan järjestää. Toista on Lönnrotin suhde epillisiin runoihin eli Kalevalaan, ja kysymys kuuluu, selvään ja suoraan lausuttuna: mikä on Kalevalassa alkuperäistä, mikä Lönnrotin tekemää? Alkuperäistä ovat kaikki säkeet. Ne säkeet – paitse alkuja sellaisia kuin: "Sanoi vanha Wäinämöinen", "Siitä lieto Lemminkäinen" j.m.s. – jotka Lönnrot tahi jo ehkä joku runonkerääjä on runoihin pannut omatekoista, voipi tuntija heti eroittaa oikeiden runonlaulajien laulamista. Säkeet siis ovat kansan laulamat; muu kaikki on Lönnrotin tekoa, s.o. se järjestys, jossa säkeet nyt ovat, on hänen päästänsä lähtenyt. Tämä lausuma ymmärrettäköön kumminkin oikein. Kalevalassa on pitkiä jonoja runoa, joista toimittaja on päässyt sillä vaivalla vaan, että on monilukuisista toisinnoista yhteenasettanut parahimmat paikat. Tämmöisiä ovat kaikki loitsurunot, häälaulut ja lyyrilliset kohdat. Suurempi ja vaikeampi sitä vastaan oli työ itse kertomarunoissa. Niissä piti kertomus useinkin "kutoa yhteen" lukemattomista pienistä laulunsuikaleista, ja sen juonne, eri laulajien toinen toisestansa eroavia, monesti ristiriitaisuudessa olevia ilmiantoja punniten, asettaa siihen suuntaan, joka kokonaisen suhteen toimittajasta näytti parhaalta. Täten syntyivät ne suuren epoksen osat, joita me kutsumme episodeiksi, eli ne vähäis-epokset joissa ainoastaan yksi tapaus tahi yksi sankari on kertomalaulun esineenä. Taikka oikeastaan ei ne syntyneet, vaan syntyivät uudestaan, s.o. tulivat lukemattomista palasista liitetyiksi yhteen siksi kokonaiseksi, jona kansa ne oli sekä käsittänyt että laulanutkin, ennenkuin se aikojen kuluessa oli hajonnut. Lönnrotin toimesta runojen entiselleen kokoon-panemisessa sallittakoon minun käyttää vertausta toisen taiteen alalta. Lönnrot menetteli siinä niinkuin taideniekka, joka on löytänyt kalliita muinais-aikaisia mosaiikki-teoksia, jotka vaan paikka paikoin ovat eheänä, mutta enimmältään makaavat rikkilyötyinä pirstaleina tahi alkuperäisinä napukoinansa hänen jalkainsa edessä. Taideniekka tuntee itsessänsä halun ja kyvyn näiden taideteosten entisellensä laittamiseen; hän keksii itsekunkin alkuperäisen luonnoksen sekä piirteet; ja nyt rupee hän palasista ja napukoista eheätä, kokonaista tekemään eikä herkeä tästä yrityksestä, ennenkuin kuva on valmis.

      1

      Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa Haarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen vanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja rusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen saaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle kastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka oli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n huhtik.) nimen Eliaksen, jolloin kastaminen tapahtui.

      2

      Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiseen. Se rahavahinko, joka L: lle tuli "Kanteleen" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä tohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että tämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän kirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta kansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät kolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin nuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p. Helmik. v. 1831 jo oli 12 jäsent

1

Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa Haarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen vanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja rusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen saaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle kastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka oli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n huhtik.) nimen Eliaksen, jolloin kastaminen tapahtui.

2

Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiseen. Se rahavahinko, joka L: lle tuli "Kanteleen" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä tohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että tämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän kirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta kansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät kolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin nuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p. Helmik. v. 1831 jo oli 12 jäsentä; pian lisäytyi tämä määrä ja Seuran perustajina pidettiin 31 sen ensimmäistä jäsentä, joista tällä hetkellä (kesäkuun alkupuolella vuotta 1883) 4 vielä on elossa.

3

Kantelettaren 1: seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä runojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset laulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli tuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä "paimenlaulua" (laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa. Laulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli se siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut puhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin oppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä viisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.